Totta. Olisin jo aikoja sitten kuollut ikävään ja suruun, ellei pianoa olisi ollut mukanani.
»Piano on ystäväni», vastasin hajamielisesti. Ajatukseni karkasivat omille teilleen.
»Onko teillä ikävä?» — Hiljainen ääni suli ajatuksiini niin, että havahduin vastaukseeni:
»Ah, niin ikävä!»
Kas niin, se minun pitikin sanoa! Karistin pois ikävät ajatukset.
Nauroin päin Korpisen ihmetteleviä silmiä.
»Tepä soitattekin meille hiukan!» innostui lääkemies, ja ennenkuin ehdin hillitä hänen intoaan, pyysi hän minua kaiken kansan kuullen soittamaan.
»Niin todellakin! Soittakaa, neiti Harju! Me emme ole vielä kertaakaan kuulleet neidin soittavan, vaikka asumme samassa talossa», huudahti neiti Iippo.
Olin aikonut jyrkästi kieltäytyä, mutta neiti Iipon sanat muuttivat päätökseni. Istuuduin johtaja Iipon luovuttamalle tuolille ja aloin soittaa »Ristihämähäkkiä».
»Viimevuotinen neiti ei tuntenut nuottejakaan», kuulin rouva Iipon äänen, mutta vaativa »hss» lopetti hänen juttunsa.
Sanotaan minun soittavan hyvin. Nyt ainakin soitin omasta mielestäni hyvin, ja taisi se hyvältä kuulua toistenkin korvista, koska sain soittaa itseni uuvuksiin. Apteekkari halusi kuulla kaikki lempikappaleensa oikein »kunnollisesti» soitettuina. Hän ei voinut sietää rääppimistä.