Tietysti on omatuntoni tapansa mukaan kolkutellut tänä päivänä. Olen koettanut parhaani mukaan puolustautua, selittäen käytökseni terveelliseksi opetukseksi neiti Iipolle. Minähän nyt olen kerta kaikkiaan opettaja. Omatuntoni ei ole kuitenkaan vielä kukistettavissa leikkipuheella. Se vakuuttaa, että on aivan parhaiksi suuri rangaistus, kun joku toinen tyttö on tehnyt minulle saman tempun, minkä itse illalla tein neiti Iipolle, tehnyt sen vain perinpohjaisemmin.
Mutta sen minä sanon, ettei Martti ikinä tule tietämään, kuinka kipeästi hänen menettelynsä minuun koski.
Jaa, jaa! Huokaa, sydän, mutta älä halkea!
Lokakuun 15 p.
Opettaja Iippo on puhellut tänään kanssani! Hymyillytkin vielä! Ooo! Se on siksi tärkeä elämys, että se täytyy merkitä kirjokantiseen varaventtiiliin.
Johtaja Iippo on ottanut sananmukaisesti lauseen: »Vaikeneminen on kultaa.» Ainakaan minua hän ei ole puhutellut sen pienen vastahakoisuuden jälkeen, jota osoitin johtajalle koulun alkupäivinä. Jäykästi päätä nyökäyttäen olemme toisemme sivuuttaneet.
Sentähden oli ällistyksen! rajaton, kun hän ensimmäisellä välitunnilla huusi:
»Neiti Harju!»
Olkoon tässä myös mainittuna, että tämän koulun naisopettajat eivät saa olla »sinuja» johtajan kanssa. Paljon puhuttu edeltäjäni oli uskaltanut (tietämättömyydessään) esittää lähempää tuttavuutta. Mutta kun rouva sai tämän kuulla, leimasi hän neitiparan kuudennen ja kymmenennen käskyn rikkojaksi, joka koetti »anastaa, houkutella ja vieroittaa lähimmäiseltään hänen aviopuolisoaan».
Toisten kalliisti ostettuja kokemuksia me käytämme hyväksemme.
Sellainen on tämän maailman meno.