Kersti 14/11 23.
»No?» äännähti Rauha, joka myös tutki sormusta.
»Totta! Onnellinen Kersti! Ja voi meitä!» huokasin kujeillen.
Berglund ei ollut lainkaan leikkituulella. Totisena kuin tinasotamies hän otti onnittelumme vastaan.
»Onko sinulla harmaata aavistustakaan hänen morsiamestaan?» kysyin sulhasen poistuttua.
Rauha pudisti päätään.
»Onnelliselta hän ei ainakaan näyttänyt.»
Miehet ovat maailman kiusallisimpia kapineita! Mennä ensin kihloihin, laittaa naamansa myrskynmerkiksi ja sulkeutua sitten simpukkana kuoreensa on hyvä ja varma keino tehdä itsensä kiintoisaksi. Koko tämän pimeän marraskuisen päivän ovat ajatukseni kiemurrelleet Berglundin ja hänen hämärän Kerstinsä ympärillä. Olen sepittänyt heistä ainakin viisikymmentä eri novellia. Loppujen lopuksi kihisen salatusta uteliaisuudesta.
Päivällisateria muistutti surujuhlaa. Rauha ja minä kyllästettyinä kysymyksillä koetimme näyttää mahdollisimman välinpitämättömiltä ja pistelimme äänettöminä lihapullia poskeemme. Olihan meille yhdentekevää, kenet hän nai, mutta olisihan hän silti voinut meille vähän morsiamestaan kertoa eikä työntää ruokaa suuhunsa kuin nälkiytynyt susi.
Jos minulla olisi sormessani Martin sormus, niin en voisi sakon uhallakaan olla hänestä kertomatta. Se olisi suorastaan mahdottomuus.