Ei puhuta siitä!
On parasta, että lopetan ja menen nukkumaan. Pääni tuntuu hiukan kipeältä. Olikohan tänään luokissa häkää, koska Rauha myös valitti päänsärkyä? Kovin hän olikin kalpea.
Joulukuun 1 p.
Mitähän äitirouva mahtoi tuumia lähettäessään minulle huopatossut? Ei ainakaan sitä, minkä ne aiheuttivat.
»Lämpimät ne ovat, mutta eivät kauniit», sanoin sipsutellessani niillä pitkin huoneitani, »eikä Berglundkaan voi erottaa kenkieni kopsetta nyt. Hän suvaitsi kerran väittää, etten niin hiljaa osaisi liikkua kengät jalassa, ettei hän kopsetta kuulisi.»
Miettimättä hetkeäkään enempää lensin näyttämään synkkänaamaiselle sulhaselle, että osattiin sitä kolinattakin kulkea.
Eteisen ovi oli auki. Kotona hän oli, mutta kovin oli taasen ollut aatteissaan mies, kun ei ollut ovea muistanut sulkea. Eteinen oli kylmä kuin tonttujen luola. Suljin oven ja kurkistin luokkiin, olisiko joku laiskimus vielä tarkastelemassa hataraan luettuja läksyjään. Ei ollut. Otin vauhtia ja juoksin yläkertaan. Opettajan keittiön ovikin oli auki. Hiljentämättä lainkaan vauhtia ryntäsin pimeään keittiöön. Keskellä lattiaa törmäsin karille ja olin kellahtaa selälleni, mutta sain toki saaliistani niin lujasti kiinni, että kelpo horjahduksella selkenin haaksirikosta.
»Kuka perrr…?»
Ääni oli Berglundin, mutta pusero, josta pidin kiinni, oli naisen. Ryhmä erkani syleilystäni. Berglundin koura tarttui niskaani. Suljin silmäni, ja sielussani vilahti ilmainen kyyti portaita pitkin alakertaan.
»Liisa! Sinäkö se oletkin!»