»Eipä se siltä näytä. Apteekillakaan ette muita edes nähnyt kuin tohtorin, älkääkä luulko, etten tiedä teidän kävelyretkistänne iltapimeässä. Sanon suoraan, että on sopimatonta seurustella toisen sulhasen kanssa.»
Lämpötilani kohosi kiehumapisteeseen. Sain vaivoin kiehumakuplat poreilemaan laitojen sisässä, mutta kuumaa höyryä tuli torven täydeltä.
»Hyvä rouva, teillä ei ole oikeutta panna lusikkaanne minun kuppiini, ei ainakaan omin luvin! Minulla on oikeus seurustella kenen kanssa tahdon. Teiltä en ainakaan tule siihen lupaa kysymään enkä neiti tyttäreltänne liioin. Mitä Korpiseen tulee, niin olen pari kertaa ollut hänen kanssaan kävelemässä kahden kesken maantiellä, ja jos päähäni pälkähtää, menen vastakin. Mutta jos tohtori pitää parempana seurustelua neiti tyttärenne kanssa, niin hän on minun puolestani aina vapaa. Minä en aio koskaan miestä kerjätä toiselta naiselta enkä lähetä äitiänikään sitä puolestani tekemään. Hyvää yötä!»
Tein täyskäännöksen ja menin kamariini. Itku pyrki esiin, mutta sitten huomasin sen hyödyttömäksi ja rupesin nauramaan.
Otin kirjahyllyltäni J. Öhquistin »Deutsche Prosa und Dichtungin» ja hain sieltä Seidelin kertomuksen Leberecht Hunchenistä, »jolla oli taito imeä mettä kaikista kukista, myrkyllisistäkin». Sellainen kertomus virkistää tämänlaatuisten kohtausten jälkeen.
Olkoon rouva Iippo myrkyllinen kukka! Minä pörisevä kimalainen! Yhden ainoan mesipisaran hänestä löydän, ja se on rakkaus tyttäreen.
Joulukuun 15 p.
Rakas, kirjokantinen päiväkirjani! Sinä hellästi lemmitty varaventtiili, uskon sinulle suuren salaisuuden. Olen nauranut itselleni mahataudin. Aivan totta! Älä tuijotakaan ihmetellen lumivalkeilla, siniviivaisilla poskillasi! Tapani ei ole valehdella, ei ainakaan sinunkaltaisellesi uskolliselle ystävälle.
Mikäkö on suuri salaisuuteni? Ei suinkaan mahatauti.
Tohtori Korpinen on vakavasti rakastunut minuun.