»Mitä? Onko hän sen itse sanonut?» näen kysymyksen ilmeettömällä naamallasi.
»Varjelkoon! Eihän toki. Tämä Latomeri vain otaksuu niin. Sääli iloista tohtoria. Tulen murtamaan hänen toivorikkaan tulevaisuutensa rukkasilla.»
»Mitä, rakas kirjani, epäiletkö sinä tohtorimme sydäntä murtumattomaksi?»
Samaa uskon minäkin. Hän on aika veijari. Hän narrailee tyttäriä ja mammoja täydelleen, se junkkari. Alan aavistella, että hän aikoo juksata minuakin, mutta varokoon, etten juksauta takaisin!
Eikö tämä juttu nauratakaan? Seikka onkin sellainen, että toinen asia minutkin sai nauramaan.
Rakas päiväkirjani, et vielä tunne Latomerta, mutta ethän juoksekaan kylänkululla kuten emäntäsi, vaan nukut laatikossasi, kokoat ja säilytät tietoja.
Tässä kylässä, kilometrin päässä koululta, on talo, rikas ja mahtava. Sen omistaa emäntä Lyydia Hosio. Hänen miehensä ei omista mitään, ja se ei ole paljoa. Älkää, hyvät rengit, naiko talojen ainoita tyttäriä rahan ja tavaran toivossa! Se ei kannata.
Emännällä on kaksi tytärtä. Molemmat komeita ja isänsä näköisiä.
Vanhempi tytär, Vuokko, on käynyt yhteiskoulua yhdeksän vuotta ja eronnut viidenneltä luokalta. Hän on näet eronnut joka toinen vuosi koulusta kevätlukukauden loppupuolella »heikontuneen terveyden takia» ja sitten taas seuraavana syksynä aloittanut uudelleen samalta luokalta. Nykyisin hän on kotona ja ompelee kovasti kapioitaan, sillä hän aikoo naimisiin, kuten tänään kuulin, tohtori Korpisen kanssa.
Jokos kelpaa nauru?