Ensi kertaa heidän avioliittonsa aikana Leino tunsi, ettei hän ollut vaimonsa ajatuksissa eikä mielessä. Ja se suretti häntä. Hän tiesi kylläkin naidessaan Saimin, että hänen täytyi alistua sen seurauksiin ja tyytyä siihen, että Saimi jakoi rakkautensa hänen ja lapsen välillä. Hän ymmärsi myöskin aivan hyvin, että äiti rakasti lastaan, ja hän ihaili ehkä Saimia sitä enemmän juuri siksi, että hän oli niin mallikelpoinen äitinä ja oli niin syvästi kiintynyt Olaviin.
Ja sittenkin hän kärsi siitä.
Olavi oli ilmetty isänsä, ja vain hänen läsnäolonsakin muistuttaisi Saimin entisyyttä, tuota aikaa, jota Leino vihasi ja jonka hän olisi hinnasta mistä hyvänsä tahtonut unohtaa. Ja hänen sielussaan heräsi salainen viha pientä lasta kohtaan, jonka ainoa rikos oli se, että hän oli olemassa. Oikeudenmukaisesti hänen täytyi tunnustaa, että Olavi oli ihastuttava lapsi, ja että hänen oli pakko tukehduttaa tuo mieletön tunteensa. Mutta tuo tunne oli häntä paljoa voimakkaampi, eikä hän voinut voittaa katkeruuttansa.
Ja jotta hänen ei tarvitsisi nähdä äidin iloa lapsen saapuessa kotiin, oli Leino vetäytynyt hiukan harmistuneena työhuoneeseensa ja kutsunut luokseen muutamia puolueystäviään. Politiikka sai hänet unohtamaan huonon tuulensa.
Parasta aikaa he keskustelivat vilkkaasti niistä keinoista, joilla voitaisiin vastustaa Venäjän hallituksen laittomia hyökkäyksiä. Maan asema oli käynyt sietämättömäksi. Eduskunta oli hajoitettu, venäjänkieli julistettu viralliseksi kieleksi; paino-, sana- ja kokousvapaus oli rajoitettu; ja maassa vilisi venäläisiä virkailijoita ja vakoojia. Maastakarkoitus ja sen mukana seuraavat kaikki kauhut olivat alkaneet.
Saimi kuunteli syrjästä jonkun aikaa heidän puhettaan. Leinon ääni vei voiton muista, tämä metallinen ja taipuva ääni, joka aina teki häneen syvän vaikutuksen.
Äkkiä kuului hiljaiselta kadulta ajoneuvojen ratinaa ja hevonen pysähtyi ovelle. Saimi kiiruhti ikkunaan ja kumartuen ulos hän näki Viikin kartanon vaunut ja parihevoset, jotka nopeasti poistuivat paikalta. Rouva af Ek istui niissä yksin. Hänen hiuksensa olivat tulleet aivan valkeiksi. Hän istui vaunuissa jäykkänä ja väliäpitämättömänä eikä kohottanut edes katsettaan taloon, jossa hänen entinen miniänsä asui.
Saimi kiiruhti eteiseen, avasi oven selkosen selälleen sulkeakseen syliinsä poikansa.
— Äiti!
— Olavi!