Molemmat huudahtivat yhteen ääneen.
— Kultaseni! Oma armaani! toisti Saimi onnesta loistaen.
Ja nostaen lapsen syliinsä Saimi kantoi riemulla hänet huoneeseensa. Hän tukahdutti hänet miltei hyväilyllään. Oi! kuinka pitkään aikaan hän ei ollut saanut suudella näitä suloisia huulia!
Ruskettuneena kasvoiltaan, merimiespuvussaan, kiiltosaappaat jalassa
Olavi seisoi Saimin edessä. Hänen pitkät kiharansa, jotka olivat
tehneet hänet hiukan tyttömäiseksi ulkomuodoltaan, olivat leikatut.
Olavi oli jo hieno pikku herra.
Kädessä hänellä oli kimppu Viikin kartanon ruusuja, jotka hän ojensi
Saimille.
Saimi ei kysynyt, oliko hän itse ne noukkinut, vai oliko Nils ne lähettänyt hänelle. Mutta syvästi liikutettuna hän järjesti ne kristallimaljakkoon, jonka hän asetti Olavin huoneeseen. Sitten hän nosti lapsen jälleen polvilleen ja hyväillen häntä puheli hänen leikeistään Viikin kartanossa, puutarhasta, hevosista … Mutta hän ei uskaltanut tiedustella mitään Nilsistä. Lapsi vastasi myöskin hiukan arasti. Saimi käsitti, että hänelle oli annettu tarkat määräykset, sillä hän ei kertaakaan maininnut isäänsä.
Mihinkä Olavin välittömyys ja suoruus oli kadonnut? Saimi tunsi katkeruudella, että lapsi oli hänestä vieraantunut. Mikä tehtävä hänellä voittaa hänet jälleen omakseen!
Äkkiä hän näki avoimesta ovesta, että hänen miehensä ohjasi askeleensa huoneuston toisesta päästä häntä kohti. Olavi huomasi hänet myöskin ja painautuen äitiään vasten hän sanoi tuskallisesti:
— Äiti, älä jätä minua!
— En, kultaseni! En koskaan, armaani!