Mutta Leino ei huomannut tätä hellää liikettä, ei kohdannut vaimonsa rukoilevaa katsetta. Hän oli syvästi loukkaantunut, koska Saimi kieltäytyi muka velvollisuutensa vuoksi lastansa kohtaan yhteisestä matkasta.
Kuinka monet lapset saavat elää erossa vanhemmistaan, miksei Olavikin?
— Tahdotko ehkä, että kokonaan luovun tehtävästäni? kysyi Leino kylmästi, voimatta peittää pettymystään.
— En, vastusti Saimi pelästyneenä. Suomen etu käyköön kaiken muun edellä. Mutta lähdetään kaikki kolme.
Saimi koetti hymyillä kyynelten lävitse.
— Miten tahdot! sanoi Leino kohauttaen olkapäitään… Mutta hänen katkeruutensa kasvoi nähdessään Saimin niin lujana… Puhukaamme siitä myöhemmin. Nyt minulla ei ole aikaa. Herrat odottavat minua.
Ja Leino läksi.
Liikkumatta Saimi seurasi katseillaan miestään toivoen, että hän kääntyisi vielä takaisin ja lausuisi hänelle jonkun hellän sanan… Vaan ei, hän astui suoraan huoneeseensa, taakseen katsomattakaan…
Saimi kävi masentuneena istumaan.
Ensi kertaa Leino läksi suuttuneena hänen luotaan. Minkä vuoksi? Mitä hän oli tehnyt? Ja äkkiä tämä vääryys vahvisti sen epäilyksen, joka tähän asti oli vain epäselvänä hänessä kytenyt. Leino ei rakastanut Olavia. Se oli päivän selvää. Ja lapsi vaistomaisesti ei voinut sietää myöskään häntä.