Oi! kuinka tämä havainto häntä kiusasi! Syvä vastenmielisyys eroitti toisistaan nuo kaksi olentoa, jotka yksin koko maailmassa olivat hänelle rakkaat… Pitikö hänen onnensa jälleen hävitä? Oliko todellakin tarpeellista, että sama surun sävel alituisesti soisi hänen sydämessänsä?
Nähdessään nyt entisyyden selvänä edessään käsitti hän, että hän aina oli tavoitellut vain harhakuvaa. Hänen avioliittonsa oli ollut yhtä ainoaa iloa. Oi! miksikä häntä kohtasi tämä äkillinen pettymys, miksikä hänen silmänsä täten avautuivat?
Ja Nilsin uhkaavat sanat nousivat jälleen hänen mieleensä: »Kahtiajako!»
Niin, koko elämänsä hän saisi siitä kärsiä, sen hän nyt tiesi…
»Kahtiajako!» joka hetki se seuraisi häntä kuin varjo.
Eikö Olaviin kohdistunut koko entisyyden voima?
Vaikka Saimi halveksikin kaikkea sitä, minkä hän oli jättänyt taaksensa, tunsi hän sittenkin poikansa läsnäollessa, että Nilsin rakkaus oli pitävä kiinni oikeuksistansa.
Tästä lähin Leinon ja hänen suhteensa ei voisi enää olla aivan välitön.
Ei koskaan hän saisi enää täydellistä rauhaa.
Leino ei vastannut sittenkään sitä kuvaa, jonka hän oli hänestä luonut; hän itsekään ei voinut enää yksinomaan olla vain rakastajatar. Kun tämä hänelle selvisi, oli hänen rakkautensa Leinoon heikonnut, mutta hänen äidintunteensa sen sijaan vahvistunut. Hän oli varmasti päättänyt pitää Olavin luonaan, sillä ei mikään muu tunne voisi häntä enää hänestä eroittaa.
Mutta hän ei kärsinyt yksin. Lapsi sai kärsiä hänen kanssaan ja lapsen kärsimys olikin hänen omaansa paljoa suurempi. Hän sai maksaa lunnaat äitinsä onnesta.
Ja kuitenkin, kuinka hän olikaan koettanut pitää silmällä sekä Olavin että Leinon onnea. Oi! julma elämä, miksikä toisten onni on aina uhrauksilla ostettava?