Saimin antautuessa katkerien mietteittensä valtaan tunsi hän äkkiä kaulassaan pikku Olavin käsivarret; huoneen nurkasta hän oli seurannut koko kohtausta.
Nähdessään äitinsä itkevän hän lähestyi häntä. Hyväillen häntä ja kumartuen aivan hänen korvansa juureen hän kuiskasi hiljaa:
— Älä itke, äiti, äiti kulta, Olavi rakastaa sinua!
Saimi painoi liikutettuna hänet rintaansa vasten!
— Mutta jotta äiti olisi oikein iloinen, niin etkö tahdo myös rakastaa
Leino-setää, kultaseni?
Mutta lapsen huomio kääntyi samassa kadulle, josta kuului melua, eikä hän ajatellut sen enempää Saimin sanoja. Uteliaana hän laskeutui alas äidin polvelta ja kiiruhti ikkunan luo. Saimi seurasi häntä.
Kasakat tekivät tavallisen kiertonsa. Kolmekymmentä ratsastajaa kiiti ohitse piiskat kädessä, kasvoilla hurja ilme.
Käheällä, väräjävällä äänellä he lauloivat surunvoittoisia laulujaan, jotka ilmaisivat arolaisen syvää koti-ikävää ja kaipausta.
Saimi, jota tämä näky aina hermostutti, näki heidän katoavan sumuun.
Sitten katu jälleen tyhjeni ja rauhoittui.
Unohtaen hetkeksi omat huolensa, hän tuumi itsekseen syvän alakuloisuuden painostamana: