— Olkoon, minä myönnän sen, meidän kultuurimme on nuori, mutta kullakin kultuurilla on ollut lapsuudenaikansa, ja tulevaisuus on meidän omamme.
— Oletteko varmat siitä? Varokaa, ettette avaa porttejanne venäläisille…
— Toivoakseni et epäile meidän isänmaallisuuttamme! huudahti Saimi kiihkeästi, nousten ylös ja alkaen astua edestakaisin huoneessa.
— En, sitä en tee. Jokaisessa puolueessa on yltiöpäitä, ja todellinen isänmaanystävä, olkoon hän suomenmielinen tai ruotsinmielinen, on aina pitävä perustuslaillisen Suomen puolta. Mutta nuo pikkumaiset, surkeat kiistat kummankin puolueen välillä heikontavat meidän vastustusvoimaamme yhteistä vihollista vastaan, joka pitää varansa ja toivoo, että pian koittaisi finis Finlandiae.
Nämät sanat saivat Saimin pysähtymään hetkeksi.
— Silloin sen toiveet pettyvät, huudahti hän, hurjana. Sellainen kansa kuin meidän, niin kärsivällinen ja ihailtava passiivisessa vastarinnassaan, ei kuole koskaan!
Punoittavin poskin, säihkyvin silmin hän lausui nuo sanat, joissa väreili niin voimakasta isänmaallista tunnetta, että Nils ylpeänä lausui:
— Sinä olet oikeassa, Saimi. Kansa, joka vuosisatoja on jaksanut pitää puoliansa, ei voi kuolla.
Sydämessään hän ei kuitenkaan voinut olla yhtä herkkäuskoinen kuin hänen vaimonsa. Venäläistyttäminen oli edistynyt Suomessa, tosin vain heikosti, mutta se oli sittenkin edistynyt! Ja Suomi oli köyhä ja sai yksin taistella Europan suurvaltojen avutta henkensä ja omaisuutensa puolesta. Raaka voima saavuttaisi varmaan lopulta voiton.
Nils ei tahtonut kuitenkaan enää jatkaa tätä keskustelua, vaan astui vaimonsa luo, joka seisoi ikkunan ääressä ja näytti katselevan valkoista maisemaa.