— No, kultaseni, mitä minä telefonoin äidille?
Nämä sanat saivat Saimin kääntymään. Hän oli unohtanut, mistä heidän keskustelunsa oli johtunut. Hetken aikaa hän tuumi, mutta laski sitten veitikkamaisesti hymyillen molemmat kätensä Nilsin olkapäille ja katsoen häntä suoraan silmiin hän sanoi:
— Että me otamme kutsun vastaan ja että minä olen siitä mielissäni.
Katsoppas, Nils, osaan minäkin joskus uhrautua ulkonaisissa asioissa.
Oletko iloinen, että otin tämän läksyn opikseni?
Vastauksen asemesta Nils suuteli kohteliaasti vaimonsa pieniä käsiä, joissa ei ollut muita koristeita kuin kaksi sileää kultasormusta.
Nils ei ollut kuitenkaan varma siitä, vaikka Saimi olisikin tehnyt hänestä kuria, sillä hän näytti kovin veitikkamaiselta.
— Ruoka on pöydässä, ilmoitti samassa palvelijatar avaten kaksipuoliset ovet auki.
Valaistun, pitkän huonerivin päässä oli ruokasali. Huonekalut olivat vanhaa veisteltyä tammea ja seiniä koristivat kirjaillut ryyjyt, joiden kuosit muistuttivat itämaalaisia mattoja.
He astuivat yhdessä ruokasaliin. Kulkiessaan siten rinnakkain pistivät heidän olentonsa ulkonaiset eroavaisuudet huomattavasti silmiin. Nils oli roteva, hartiakas, jykevä, mutta kuitenkin hieno, hoidettu ja hyvin puettu.
Saimi sen sijaan hento ja pieni, hermostunut, vikkelä kuin lintu…
Nils oli vastoin tapaansa harvasanainen aterian aikana. Hän ei vilkastunut vaikka tarjottiinkin metsoa, joka oli pyydetty heidän omasta metsästänsä, puolukkahillon kanssa, mikä muuten oli hänen lempiruokaansa.