Ja Saimi, nähdessään hänen otsansa synkkänä, koetti turhaan iloisella pakinallaan ja mielistelevällä käytöksellään poistaa syviä ryppyjä hänen otsaltaan. Nils hymyili hänelle aika ajoittain kohteliaasti, puhui hiukan hajamielisesti, mutta pysyi edelleen huolestuneen näköisenä.
Hänen vaimonsa jyrkät suomenmieliset mielipiteet, jotka puhkesivat alituisesti esille, huolestuttivat häntä suuresti. Saimi puhui usein kovin kiihkeästi, osoittamatta vähintäkään hienotunteisuutta. Monta kertaa äitinsä läsnäollessa oli Nils ollut pahoillaan siitä epäkohteliaasta tavasta, millä Saimi hyökkäsi ruotsinmielisten ja heidän ohjelmansa kimppuun. Heti kun heistä vain oli kysymys, kadotti Saimi kaiken arvostelu- ja itsehillitsemiskykynsä, ja moitti ja ivasi niinkuin äskenkin. Sellaiset ominaisuudet olivat aivan sopimattomia niin arkaluonteisessa asemassa olevalle naiselle kuin hänelle. Sillä hänen miehensä oli alkujaan ruotsalainen; Saimi eli myös ruotsalaisessa ympäristössä ja siksi hänen tuli myöskin olla järkevämpi ja valita tarkemmin sanansa.
Nils rakasti Saimia! Hän ihaili häntä koko sydämestään! Mutta koko hänen kasvatuksensa ja taipumuksensa inhosivat tuollaista kiihkeyttä. Hän olisi suonut hänen olevan lempeämmän, kohteliaamman, enemmän hienon naisen.
Kihlausaikana hän ei voinut lainkaan edellyttää, että tällaisia väittelyitä voisi heidän kesken syntyä, mutta koko heidän ympäristönsä oli ikäänkuin herättänyt henkiin Saimin taisteluhaluisen luonteen. Oi! Nils ei ollut ottanut lukuun tuota suomalaisten kuuluisaa itsepäisyyttä. Sitkeästi, niinkuin luontokin, joka huolimatta karusta maaperästänsä voi joskus kasvattaa hyvinkin runsaan sadon, pitävät suomalaisetkin kiinni omasta kansallisuudestansa; kerrassaan nuorekkaalla voimalla, ihmeteltävällä herkkäuskoisuudella ja luottaen lopulliseen voittoonsa he vaativat vapaata kehitysmahdollisuutta kansalliselle kultuurilleen.
— Palatkaa Ruotsiin, he sanovat ruotsinmielisille, jos te olette tyytymättömiä! Suomi on oleva suomalaisten, maan ensimäisten asukkaiden oma.
Ja Nils tiesi vallan hyvin, ottamalla huomioon tämän julman logiikan, että vanha kultuuri — että he, jotka polveutuivat suoraan Ruotsista, tai olivat sekarotua — kadottaisivat vähitellen kaiken jalansijan maassa.
Ensimäiset ruotsalaiset, jotka 12:nnella vuosisadalla olivat saapuneet Suomeen käännyttämään pakanallisia suomalaisia kristinuskoon, olivat jääneet herroiksi maahan, pakoittaen kielensä ja kultuurinsa suomalaisille! Vasta silloin, kun Suomi lakkasi olemasta ruotsalainen maakunta, heräsi suomalainen, kansallinen liike, joka kuusisataa vuotta oli nukkunut. Ja tämä herätys oli ollut innostuksen ja toivon hetki. Sen Nilskin oli valmis tunnustamaan. Mutta sittenkin, eikö ruotsalaisilla, jotka olivat tuoneet Ruotsista paljoa vanhemman kultuurin ja kehittäneet sitä, ollut oikeutta siihen valtaan, joka itsestään kuuluu aatelistolle ja intelligenssille?
— Ei, vastasivat suomalaiset, teidän aikanne on loppunut. Te olette sortaneet meitä ennen, nyt on meidän vuoromme kostaa…
Ja ruotsinkielisten rivit harvenivat harvenemistaan, ja suomalaiset, ikäänkuin suuri suunnaton aalto, kohosivat yhä korkeammalle ja anastivat yhä enemmän maata.
Tulevaisuus huolestutti Nilsiä. Pian ruotsalaisilla ei olisi enää mitään tulevaisuutta, kun suomalaisten ruokahalu yhä kasvoi, ja venäläiset liittyivät heidän joukkoonsa pakoittaen taas vuorossaan kielensä ja alhaisen ja takapajulla olevan kultuurinsa suomalaisille.