Mutta tämä, kuin tuittupäinen suomalainen ainakin, alkoi huutaa täyttä kurkkua. Leikki ei nähtävästi ollut pienelle miehelle mieleen…
— Katsos, hän ei hyväksy sitä kevyttä tapaa, millä hänen isänsä käsittelee niin vakavaa kysymystä, sanoi Saimi nauraen.
— Ei, kultaseni, minä luulen, että hän tahtoo vain saada päivällisateriansa, sillä hänen on nälkä; ja hymyillen Nils laski lapsen äidin syliin…
— Tuleppa, pieni suomalaiseni, me kaksi ymmärrämme toisemme.
Äidin sylissä lapsi heti tyyntyi.
Ei kukaan ottanut vakavalta kannalta tätä pientä kohtausta. Mutta se oli sittenkin jonkinmoinen enne: asia oli selvä…
Rouva af Ek ja Saimi tiesivät, että kaksi vastakkaista vaikutusta tulisi taistelemaan lapsen tulevaisuudesta. »Kuka niistä saisi lapsen puolelleen?» tuumi rouva af Ek katsellessaan Saimia, joka tarmokkaasti, tapansa mukaan, astui ruohokentän poikki viedäkseen lapsen sisään…
Heti kun nuori rouva oli kadonnut näkyvistä, alkoi rouva af Ek taas kutoa, tarkastellen salavihkaa poikaansa, joka oli istahtanut tyhjään tuoliin ja seurasi silmillään vaimonsa kaunista vartaloa… Tuo katse ilmaisi niin suurta ihastusta, että rouva af Ek siitä saattoi selvästi nähdä, miten kysymys Olavin tulevaisuudesta tulisi ratkaistuksi. Nils oli rakastunut vaimoonsa. Saimi hallitsi häntä kokonaan järjellään ja tahdollaan, ja samalla myös sillä viehätysvoimalla, jolla hän vaikutti Nilsin aisteihin… Äitiys oli saattanut koko Saimin olennon kukoistukseen, ja tehnyt hänet vielä entistäänkin hurmaavammaksi.
Häntä vastaan oli mahdoton taistella. Se oli rouva af Ekin tunnustettava. Huoaten hän kääri työnsä kokoon ja kääntyen poikansa puoleen, joka oli kokonaan vajonnut helliin ajatuksiinsa, hän sanoi hermostuneella äänellä:
— Anna minulle käsivartesi, poikani, minä lähden sisään.