Nils kiiruhti täyttämään äitinsä pyyntöä kohteliaana niinkuin ainakin, ja saattoi hänet sisään. Painautuen sitten äitinsä puoleen hän sanoi loistavin silmin:
— Eikö totta, äiti, minä olen onnellinen ihminen?
— Kyllä, lapseni. Mutta on paljoa helpompi saavuttaa onni, kuin säilyttää se. Pidä varasi, Nils, onni on kumma kapine. Sitä ei saa ennen aikojaan pakoittaa esille.
Nils ei vastannut mitään, sillä hän tiesi, että monet katkerat surut olivat tehneet äidin synkkämieliseksi. Ja onnellinen hymy karehti yhä hänen huulillaan.
Kesä, joka oli harvinaisen kaunis ja kuuma tänä vuonna, kului nopeasti, liiankin nopeasti. Hyvinkin pian puiden kellertävät lehdet ilmaisivat syksyn tuloa. Kaikki maatyöt olivat suoritetut. Viljaa jauhettiin, heinää korjattiin latoihin! Suuret lintuparvet punaisten pihlajamarjaterttujen houkuttelemina saapuivat Viikin kartanoon tunkeutuen rohkeasti aina puutarhapenkereelle saakka jyviä nokkimaan. Se oli varmin merkki syksyn tulosta, väittivät vanhat ihmiset.
Viikin kartanon puutarhassa, missä dahliat ja päivänkakkarat prameilivat purppuraisina ja kullankeltaisina, kulki Saimi surullisin mielin. Pari pakkasyötä, niin koko tämä komeus oli mennyttä!
Ajatellessaan pitkän talven tuloa, jota kestäisi kuusi kuukautta, tunsi Saimi tällä kertaa syvää alakuloisuutta. Luonnon hiljainen kuolinkamppailu, taistelu elämän puolesta kiusasi häntä suorastaan ruumiillisesti. Pitkät ajat hän istui meren rannassa, harmaan ja synkän taivaan alla.
Meri huokaili ja valitti jättiläislaineiden hyökätessä vihan vimmalla graniittikallioita vastaan… Aallot odottivat kauhulla ikuisen vihollisensa, talven tuloa. Meren valittava ja hurja musiikki hurmasi Saimia. Kun tuuli vinkui vinhasti, oli hän ikäänkuin kuulevinaan ihmisen valitusta ja avunhuutoa…
Ja iltasin nousi usva, tuo sakea sumu, joka kosteana ja kylmänä tunkeutuu aina luihin saakka.
Silloin Viikin kartanossa pantiin kiireesti sisäikkunat paikoilleen ja suljettiin balkongien ovet. Ja tulet paloivat takoissa kaiken päivää levittäen kodikkuutta ympärilleen.