Äkkiä yliopiston raskas pronssiovi avautuu ja vaaleaverinen ja punakka nuori tyttö ilmestyy ensimäisenä. Hänen perässään kiiruhtavat muut nuoret ylioppilaat esille. Hetken aikaa nuori tyttö seisoo liikkumatta korkeiden portaiden ylimmillä asteella, rypistäen kulmakarvojaan sokaisevassa auringonpaahteessa, ja katse etsii joukon keskeltä omaisia… Kas tuolla, isä ja äiti! … »Hurraa! Minä olen hyväksytty!» huudahtaa hän kirkkaalla äänellä ja hyökäten portaita alas hän kiiruhtaa heidän syliinsä.
Suudellaan, onnitellaan, kysellään ja ahdistellaan, sitten jokainen kiinnittää pienen kimpun nuoren tytön rintaan. Hetken kuluttua hän on kuin kukkatarha, sillä kaikkialla on hänellä noita pieniä kukkakimppuja, rinnassa, vyötäisillä, yksin käsivarsissakin, ja riemukulussa häntä kuljetetaan puotiin, jossa hän saa ylioppilaslakkinsa.
Suomalainen ylioppilaslakki! Millä ylpeydellä suomalainen nuori tyttö painaakaan tuon lakin vaaleille suortuvilleen! Hän ei vaihtaisi sitä kauneimpaankaan parisilaishattuun! Hiukan oudolta tuo valkoinen samettilakki sittenkin näyttää, jota kultainen, seppeleen ympäröimä lyyry koristaa. Mutta nuo erikoiset lakit sopivat sittenkin hyvin heidän nuoriin kasvoihinsa ja viattomiin silmiinsä, antaen niille herttaisen leiman.
Sillä välin kuin ruotsinmieliset ylioppilaat keräytyivät Esplanaadinkadun varrella olevaan puotiin, suuntasivat suomenmieliset askeleensa Aleksanterinkadulle… Kaikkialla kielikysymys oli mukana eroittamassa…
Hiukan erillään ihmisjoukosta, joka alkoi jo hajaantua, seurasi yksinäinen, noin kolmisenkymmenen korvissa oleva mies suurella mielenkiinnolla vilkasta elämää ympärillään. Tämän nuorison innostus miellytti häntä varmaan, sillä valoisa hymy kirkasti hänen tarmokkaita kasvojaan ja hänen vilkkaat ja älykkäät silmänsä seurasivat mielihyvällä tätä kaunista näkyä.
Vartalo oli keskikokoinen ja laiha, puku aivan harmaa ja hansikoitussa kädessä oli komea keppi, johon hän kevyesti nojautui…
Tohtori Leino, Helsingin yliopiston opettaja, etevä historioitsija, oli juuri tänä aamuna palannut kotimaahan useamman vuotuiselta ulkomaanmatkalta, ja kuljeskelussaan kaupungilla oli hän sattumalta joutunut näkemään näiden uusien ylioppilaiden iloa… Nähdessään nämät nuoret oli hän lapsekkaalla mielihyvällä elänyt uudestaan omat entiset muistonsa, jolloin hänkin riemun vallassa oli näyttänyt valkoista lakkiaan nuorelle tytölle, lapsuudentoverille, jota hän salassa ihaili…
Mitähän tuosta lapsuudenystävästä, iloisesta Saimi Tervulasta olikaan tullut niiden neljän vuoden kuluessa, jolloin hän oli ollut poissa maasta? Viimeksi hän oli nähnyt hänet pienellä asemalla, josta Saarilaan noustiin…
Saimi läksi silloin pääkaupunkiin ilosta loistavin silmin ajatellessaan ensimäistä talvea, jonka hän saisi suuressa maailmassa viettää. Käsissään hänellä oli kukkakimppu, jonka hän arkana oli hänelle antanut… Hän oli tullut asemalle jättämään Saimille hyvästi, sillä hänenkin oli pakko lähteä matkalle, vielä paljoa pitemmälle, ja nuo jäähyväiset tuntuivat hänestä tuskallisilta… Mutta Saimi ei ollut huomannut hänen arkaa ihailuansa… Olihan hän rikas perijätär, jota kaikki kumarsivat. Ja mitäpä hän olisi voinut hänelle tarjota? Ei muuta kuin rakkautensa ja unelmansa…
Ja mietteisiin vaipuneena Leino poistui torilta ja kääntyi alas
Esplanaadinkadulle…