Hänestä oli hauska kävellä täten yksinänsä ja muistella entisiä muistojaan ja tunnelmiaan…

Esplanaadi, kaupungin hienoin katu, on hyvin pitkä, ja sen molemmin puolin kohoaa komeita rakennuksia, useita graniittisiakin… Puitten varjot hyväilevät lukuisia vaaleita pukuja, jotka liikkuvat meren rantaa kohti… Komeapukuinen joukko, niiden parissa noin kymmenkunta valkolakkia, täyttää Kappelin penkereen; teen ja leivosten hyvä tuoksu tunkeutuu sieltä aina meren rantaan saakka sekaantuen sataman hajuun, ja musiikki ikäänkuin säestää suurten valkeapurjeisten alusten, pienten veneitten ja höyrylaivojen hiljaista kulkua meren tyynellä pinnalla.

Muutamien pöytien ääressä istuu ruotsin- ja suomenmielisiä hyvässä sovussa. Vain venäläiset upseerit muodostavat keskellä rauhatonta valkolakkien merta ikäänkuin pieniä saaria, joita kaikki tarkasti välttelevät. Leino, jonka mieli tekee olla yksin, kiertää Kappelin taakse, astuu kenraalikuvernöörin synkän palatsin ohitse ja käy istumaan eräälle penkille Esplanaadiin.

Täällä, kukkapenkereitten ja ruusupensaiden ympäröimänä seisoo kansallisrunoilijan, Runebergin muistopatsas, miehen, joka »Vänrikki Stoolin tarinoissa» on ääriään myöten ylistänyt isänmaanrakkautta ja laulanut Suomen armeijan kunniaa, tuon armeijan, joka 1808—1809 vuoden sodassa repaleisena ja ruotsalaisten hylkäämänä taisteli urhoollisesti venäläistä sotajoukkoa vastaan. Sen voitot olivat kuitenkin turhat, ne eivät voineet estää lopullista tappiota…

Maalaisväkeä astuu joukoittain käytävää pitkin. Naisten hiukset ovat sileästi kammatut jakaukselle ja päässä heillä on pitkäripsiset, vaaleat silkkihuivit. He pysähtyvät heittäen ihailevan silmäyksen suureen runoilijaan, jonka isänmaallisia runoja jokainen suomalainen osaa ulkoa. Joka talossa ovatkin Runebergin runoelmat raamatun rinnalla, niin hyvin matalimmassa majassa kuin rikkaiden palatseissa.

Leino katselee heitä liikutuksen vallassa. Kuinka kelvollisilta ja rehellisiltä näyttävätkään nuo kirkassilmäiset ja karheapiirteiset talonpojat!

Suuressa maailmassa, jossa hän oli elänyt, hänen mielestään oli kokonaan haihtunut tuo naiivi ja avonainen katse, joka oli niin kuvaava suomalaiselle talonpojalle.

Joukko koululapsia lähestyy. Pieniä tyttöjä lyhyissä hameissa, ja nuoria poikia, kirjat kainalossa, yhteiskoululaisia, jotka aamutuntien päätyttyä ovat nyt menossa Fazerille leivoksia syömään. He nauravat ja juttelevat sydämen pohjasta. Muutamat kansanlapset seuraavat heidän jäljissään.

Kaikilla heillä oli siniset silmät ja sileä, liinanvalkoinen tukka; tytöillä kaksi kireätä palmikkoa selässä, puhtaat pumpulihameet ja puna- tai sinivalkoiset poikkiraitaiset sukat jalassa.

Leino tunsi mielensä lämpenevän katsellessaan tuota pientä joukkoa, joka näytti niin liikuttavalta yksinkertaisuudessaan… Kuinka mieluista oli kaiken ulkomaalaisen komeuden jälkeen nähdä näitä kotoisia, vaatimattomia näkyjä! …