Äkkiä kuului outoa ääntä. Melu lähestyi, se kuului torin puolelta…
Kadulla »issikat» käänsivät pienet hevosensa syrjemmäksi, ohikulkijat pysähtyivät ja katsoivat taakseen kasvoillaan synkkä ilme.
Toiset, ikäänkuin pakoon menossa, kiiruhtivat puoteihin. Aivan äkkiä koko katu tyhjeni… musiikki Kappelissa herkesi… Leinon mielestä aurinkokin hetkeksi meni pilveen… Mikähän oli hätänä? tuumi hän huolestuneena ja nousi paikaltaan.
Täyttä laukkaa kiiti joukko kasakoita katua pitkin hevosten kavioiden kopistessa pyöreitä katukiviä vastaan. Sapelit kilahtelivat, ja muutamia komentosanoja kajahti, kun venäläiset vahdit kenraalikuvernöörin palatsin edustalla tekivät kunniaa… seuraavassa hetkessä kasakat olivat jo kaukana.
Mutta kasakkojen ilmestyminen oli sittenkin ehtinyt lamauttaa kaiken viattoman iloisuuden, ja kesti hetken aikaa, ennenkuin kaupunki, häveten tätä sotilaallisuutta, alkoi taas elää…
Kauhistuneena tästä näystä, joka oli ikäänkuin taisteluvaatimus Suomelle, aikoi Leino poistua Esplanaadilta, joka on koko kaupungin keskustana… Mutta hänen huomionsa kiintyi erääseen naiseen, joka suuntasi kulkuaan Esplanaadia kohti, ja epäröiden hän pysähtyi. Vaistomaisesti hänen silmänsä seurasivat tuota naista, sillä hänen liikkeissään tuntui olevan jotakin tuttua… Hänellä oli yllään sininen kävelypuku ja sen alla ohut valkoinen pusero, ja hänen nuorekkaita, kauniita kasvojaan varjosti suuri, musta olkihattu, jota koristivat komeat sulkatöyhdöt…
Hän astui nopeasti, katsoen suoraan eteensä, kiinnittämättä huomiotaan siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kädessä hänellä oli pieni, punaisella nauhalla sidottu käärö. Vasta sitten, kun hän oli aivan lähellä, tunsi Leino hänet. Nopeasti hän astui häntä kohti nostaen hattuaan ja huudahtaen loistavin katsein:
— Saimi Tervula!
Nainen pysähtyi, punastui eikä tuntenut puhuttelijaa heti; mutta äkkiä iloinen ilme puhkesi hänen kasvoillaan esiin:
— Oi! tekö se olette! Suokaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä, mutta teidän sileäksi ajetut kasvonne ovat muuttaneet ulkonäköänne!