Leino oli hyvin kalpea lausuessaan nuo sanat, sillä Nilsin tarkkaavainen katse suututti häntä ja samalla hän pelkäsi, minkähän vaikutuksen hänen äkillinen päätöksensä voisi tehdä Saimiin. Saimi oli kuolonkalpea, veri näytti kokonaan kadonneen hänen suonistaan; melkein tunnottomana hän tuijotti itsepintaisesti lautaseensa.
— Se on siis katumusretki, jatkoi Nils ilkkuen… Minkä synnin te olette tehnyt?
— Se on minun salaisuuteni, vastasi Leino niin ylpeästi, ettei Nils uskaltanut jatkaa.
Onneksi aamiainen oli lopussa. Kaikki kolme astuivat Saimin huoneeseen juomaan kahvia, jota Saimi vapisevin sormin kaatoi kuppeihin…
Huoneessa uutimet olivat lasketut alas ja hillitty valo viihdytti Nilsin hermoja… Häntä hävetti hiukan, että hän oli laiminlyönyt isännän velvollisuudet ja juotuaan äänettömänä kahvinsa, Leinon ja Saimin keskustellessa ikkunan ääressä jostakin vastailmestyneestä kirjasta, hän nousi:
— Minun täytyy mennä, sillä kaksi alustalaisistani odottaa minua. Toivottavasti te ette lähde ennen iltaa? Tahtoisin puhua pari sanaa teidän kanssanne. Ääni kuulosti nyt kohteliaalta.
— Ei, minun täytyy heti paikalla lähteä; minulla on paljon asioita suoritettavana ennen matkaani. Olen tilannut automobiilin maantielle. Mutta tulen vielä jättämään teille hyvästit huoneeseenne.
Heti kun ovi oli Nilsin jälkeen sulkeutunut ja hänen askeltensa ääni oli vaiennut, nousi Leino päättävästi ylös ja astuessaan Saimin luo hän sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:
— Saimi, minun on mahdoton enää vaieta: minun täytyy se sanoa teille… minä rakastan teitä!
Saimi sätkähti ja sai vaivoin sanotuksi: