— Minä tiedän sen… toissapäivästä alkaen… Ja minä, minä rakastan myös teitä…
Hän peitti kasvonsa käsiinsä.
Leino huudahti riemusta, lankesi polvilleen Saimin eteen, ja irroittaen hellästi hänen pienet kätensä hän suuteli niitä kiihkeästi.
— Oi! minä rakastan teitä, Saimi, mutisi hän; minä olen aina teitä rakastanut mielikuvituksessani, unelmissani… Teidän kuvanne on elänyt mielessäni aina, se on johtanut minua kaikkialle… Nosta silmäsi minuun, Saimi, oma armaani!
Liikutettuna sydänjuuriaan myöten Saimi kuunteli tätä tenhovaa ääntä, joka avasi hänelle odottamattoman onnen portit… Mutta äkkiä hirveä tuska sai hänet valtoihinsa ja ajattelematta sen enempää, vain rakkautensa johtamana, hän sanoi:
— Te ette saa lähteä, Aarno. Minä en voi jäädä yksin, en elää ilman teitä…
Nousten pystyyn ja katsoen Saimia silmiin, ikäänkuin mitatakseen hänen tunteensa syvyyttä, sanoi Leino juhlallisesti:
— Se riippuu teistä, Saimi… Jos minä jään, niin onko teillä voimaa luopua kokonaan entisyydestänne, jättää miehenne, kotinne ja seurata minua vaimonani. Minä en voi tyytyä vähempään.
Mutta ennenkuin Saimilla oli aikaa vastata, avautui ovi selkosen selälleen ja Olavi kiiruhti äitinsä luokse:
— Äiti, äiti! Olavi tahtoo suudella sinua!