— Sisään! vastasi Nilsin ääni hänen astuessaan kädet taskussa edes-takaisin suuren huoneen lattialla … Hän ei ollut yksin. Kaksi kasvoiltaan ryppyistä talonpoikaa nousi pystyyn ja jäi kunnioittavasti lakit kourassa seisomaan oven pieleen.
Leino aikoi vetäytyä pois, mutta Nils pidätti häntä:
— Ei, jääkää, niin tekin saatte kuulla noista ikuisista selkkauksista, venäläisten ilkitöistä…
Ja hän työnsi esille nojatuolin Leinoa varten.
— Aivan uskomattomia asioita tapahtuu meidän maassamme. Venäläiset luulevat voivansa tehdä täällä mitä tahansa. Suomalainen talonpoika ei heidän mielestään ole edes luontokappaleen arvoinen… Mutta mitenkä he, jotka omassa maassaan joka päivä leikittelevät ihmisten päillä, kunnioittaisivat voitettua maata.
Keskusteltuaan hetken aikaa läksivät talonpojat, ja silloin nousi myös Leino. Aika oli käsissä puhua heidän keskinäisistä asioistaan. Nils oli tyyni, ja Leino oli varma siitä, että kun viinin höyryt olivat haihtuneet, niin hän kuuntelisi myös levollisesti häntä.
— Olen jo sanonut jäähyväiset vaimollenne… Tahdotteko saattaa minua maantielle asti? Siten saisimme olla häiritsemättä.
— Mielelläni!
Ja kysymättä sen enempää otti Nils hattunsa.
Heidän astuessaan pihan poikki ja pitkin lehtikujaa, jossa oli väkeä, puhui Nils maanviljelysasioista. Mutta kun he saapuivat pienelle polulle, joka kulki niityn poikki ja johti suoraan maantielle, missä automobiili odotti, vaikeni hän…