Hetken aikaa molemmat miehet astuivat ääneti. Koneellisesti Nils iski kepillään puiden oksia ja kukkia tiepuolessa.
Ilman mitään valmistuksia tai koristeluja sanoi nyt Leino suoraan:
— Nils, minä tahdon, että te sen tietäisitte: minä rakastan Saimia.
— Sitä minä epäilinkin, vastasi Nils pysähtyen.
Käsi, joka piteli keppiä, vapisi vihasta. Hänen olisi tehnyt mielensä lyödä voimansa takaa tuota miestä, joka tunnusti noin suoraan hänelle rakastavansa hänen vaimoaan. Mutta hän hillitsi itseään; hän inhosi kiivautta. Olihan niitä toisiakin keinoja, millä rangaista ja kostaa… Ja käheällä äänellä hän sanoi:
— Entäs Saimi?
— Hänkin rakastaa minua, sen tiedän… Minä tunnustin sen Saimille tänään ensi kertaa… Kerron teille kaikki, sillä en tahdo, että voisitte syyttää minua alhaisuudesta… Olen rakastanut Saimia koko ikäni. Palattuani Suomeen ja kuultuani, että Saimi oli naimisissa teidän kanssanne, koetin kaikella tavalla voittaa tunnettani… Minä tahdoin käyttäytyä rehellisesti teitä kohtaan ja matkustaa pois, mutta sallimus ja teidän oma käytöksenne tänään oli määrännyt toisin. Saimi ei ole onnellinen, sen te kyllä tiedätte, ja siksi pyydän teitä suostumaan eroon, jos Saimi siihen vain taipuu.
— Todellakin, luuletteko, että on niin helppo vain luopua vaimostaan? pilkkaili Nils. Kuinka te voitte olla niin naiivi, että otaksutte minun ilman muuta vain luovuttavan teille vaimoni? huudahti hän vihoissaan. Tietäkää, että rakastan häntä yhtä paljon kuin tekin, että olen nainut hänet rakkaudesta… Hän on minun ja minä aion pitää omani…
Leino kalpeni:
— Onko se teidän viimeinen sananne?