— On.
Molemmat miehet erosivat katsomattakaan toisiinsa, ojentamatta kättä…
Sillä välin kuin automobiili vinhalla vauhdilla kiiti Helsinkiä kohti, palasi Nils vihansa vallassa kartanoon…
Aluksi hän astui nopeasti hirveän kiihkon valtaamana mutisten itsekseen ja kiroillen miestä, jonka hän oli päästänyt kotiinsa, jotta tämä riistäisi häneltä hänen vaimonsa sydämen. Vähitellen hänen vihansa kuitenkin lauhtui, hänen askeleensa hidastuivat, kunnes hän töin-tuskin pääsi paikaltaan; ja hän heittäytyi kivelle istumaan pyyhkien kasvojansa nenäliinallaan…
Hän oli niin väsynyt, ikäänkuin hän olisi kulkenut peninkulmamääriä.
Mielikuvituksessaan hän näki Saimin ja Leinon edessään…
Väristys kävi hänen ruumiinsa läpi. Tahtomattaankin hänen oma elämänsä kulki hänen sielunsa silmän ohi… Ja vaistomaisesti hänen täytyi tehdä vertauksia.
Rikas kuin hän oli, ei hänen ollut nuoruudessaan tarvinnut kieltäytyä mistään huvista eikä nautinnosta, ja kun hän vihdoin oli tutustunut Saimiin, oli hän nainut hänet, joka oli niin kaunis ja puhdas, niin vilpitön ja suora.
Oi! kuinka hyvin hän muistikaan Saimin kasvojen ilmeen, kun hän Saarilassa, iltaa ennen heidän häitään, oli näyttänyt hänelle pienen valtakuntansa ja hänen kysyessään häneltä: »Etkö tule kaipaamaan kotiasi?» oli vastannut: »En, siksi että lähden sinun kanssasi! Kaikki mitä maailmassa on kaunista ja suurta, Nils… se on sinussa!»
Oliko hän vastannut sitä kuvaa, jonka Saimi oli hänestä luonut?