Saimi nosti Olavin pienelle tuolille ja pisti sitten kirjeen nopeasti taskuunsa.
Sanomalehtensä takaa Nils tarkasteli häntä. Hän tutki hänen alakuloisia ja surullisia kasvojaan. Hän seurasi jokaista hänen hermostunutta liikettään.
Saimin teki sanomattomasti mieli lukea kirjettään, mutta hän hillitsi halunsa, sillä Nilsin jäinen katse kahlehti häntä.
Mitä noiden molempien miesten välillä oli tapahtunut hänen samoillessaan metsässä epätoivoisen tunteensa valtaamana, koettaessaan turhaan voittaa mielenrauhaansa? … Oi! kuinka onneton hän oli! Jospa Nils sen tietäisi, niin hän säälisi häntä. Hän olisi tahtonut pyytää häntä herättämään hänessä jälleen henkiin entisen rakkautensa ja kunnioituksensa häntä kohtaan… Hän olisi tahtonut sanoa hänelle: »Pelasta minut! Varjele minua! Suojele minua tuolta rakkaudelta, joka kietoo minut pauloihinsa ja peloittaa minua!» Hän olisi ollut valmis tunnustamaan hänelle sydämen heikkoutensa, sielunsa epäilykset, hän olisi tahtonut pyytää häntä auttamaan itseään tässä taistelussa…
Ei! tiesihän hän sen: ei Nils häntä kuitenkaan ymmärtäisi… Nils oli hänelle vieras, jonka kanssa hän oli kulkenut vain kappaleen matkaa… sillä hänestä tuntui nyt aivan mahdottomalta, että sitä kestäisi koko elämän ajan…
Oi! miten kirje polttaa hänen taskussaan! Mutta hän ei uskalla kajota siihen. Hymyillen hän kumartuu lapsen puoleen. Ja kehoittaessaan pienokaista syömään pakoittautuu hän tarkkaavaisesti seuraamaan lapsen ajatuksia, joka tuntee olevansa nyt täysin turvassa, kun »Leino-setä» on jälleen poissa. Vaistomaisesti hänen pieni kadehtiva sydämensä oli käsittänyt, että hänellä Leinossa oli kilpailija, että tämä tahtoi riistää häneltä äidin, joka tähän asti oli yksin ollut hänen omansa…
Äkkiä kuuluu pihalta koiran ulvontaa. Olavi, joka oli tavattoman tunteellinen, nostaa päänsä, kuuntelee tarkkaavasti ulvontaa, katsoo vuoroon isään, vuoroon äitiin. Sitten kääntää hän aivan kalpeana suuret haikeat silmänsä äitiin ja sanoo säälivällä äänellä:
— Vau-vau raukka! Hänellä ei ole isää eikä äitiä; siksi hän itkee! Eikö totta, äiti?…
Ja hän kietoo pienet käsivartensa Saimin kaulaan ja suutelee häntä hellästi…
Nils katselee heitä sanomalehtensä takaa. Hetkeksi äidin vaaleat hiukset sekaantuvat lapsen kultakutrien joukkoon… Ei kuulu muuta kuin sadepisarien tipahtelua, sillä paahtavan päivän päätteeksi on alkanut sataa…