Keskellä huonetta seisoi Nils odottaen häntä.
Siinä ei seisonut enää väliäpitämätön ja kylmäverinen mies, vaan rakkauden ja mustasukkaisuuden raatelema aviopuoliso. Kärsimättömänä pitkästä odotuksesta, kasvot tuskanvääntäminä hän astui äkkiä puolihämärässä pelästyneen Saimin eteen ja puristaen häntä lujasti ranteista hän kysyi:
— Saitko kirjeen Leinolta? Mitä hän kirjoittaa sinulle?
Loukkaantuneena Nilsin käytöksestä, joka tavallisesti aina osoitti niin suurta kohteliaisuutta ja antoi hänelle täyden vapauden kaikessa, vastasi Saimi uhmaavasti:
— Kyllä, sain kirjeen Leinolta, mutta se on minun omaisuuttani.
— Minä tahdon tietää, mitä hän sinulle kirjoittaa.
Saimi ei vastannut mitään. Nils ravisteli Saimia painaen kasvonsa niin lähelle häntä, että tämä käänsi päänsä inholla poispäin… Nilsin hengitys haisi väkeviltä…
Kun Saimi ei sittenkään vastannut, vaan katseli häntä vain kopeasti, huulet lujasti yhteenpuristuneina, riisti Nils vihan vimmassaan hänet syliinsä ja peitti hänen kasvonsa hehkuvilla suudelmilla.
— Sinä olet minun vaimoni! sanoi hän vihoissaan kerta toisensa jälkeen.
Saimi työnsi hänet koko voimallaan luotansa. Hänen kasvonsa olivat kuolemankalvakat, mutta silmissä paloi kiihkeä tuli ja hänen huulensa vapisivat. Rinta kohoili aivankuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan… Ikäänkuin taisteluun vaatien Saimi mittaili häntä katseillaan. Äänettömyys vallitsi huoneessa, hirveä hiljaisuus hämärässä kesäisessä yössä. Ja lapsi nukkui viereisessä huoneessa…