Se liikahti vuoteessaan.
Nils horjahti, ikäänkuin hän olisi herännyt äkillisestä hulluudenpuuskasta ja rukoili Saimilta anteeksi … Häpeissään, aivan masentuneena hän peitti kasvonsa käsiinsä.
— Mene! sanoi Saimi vihdoin hilliten suuttumustaan. Huomenna, kun olet levollisempi, tahdon puhua kanssasi.
Ja Saimi palasi lapsen huoneeseen.
Hän polvistui pienokaisen vuoteen ääreen. Täällä oli se pyhäkkö, jonne myrskyt ja intohimot eivät päässeet tunkeutumaan.
Jos hän hetkenkin vielä oli epäröinyt eroa, niin tämä kohtaus riitti nyt hänelle viittaamaan tietä, jota hänen tuli kulkea.
Sade oli lakannut. Taivas tuikki ihmeellisen kirkkaana.
Saimi astui ulos balkongille, josta meri näkyi koko avaruudessaan… Katsellessaan tuota ääretöntä ulappaa hänen mielensä rauhoittui ja kiihko asettui. Hän ikäänkuin tunsi kylpevänsä tämän sopusointuisen luonnon puhtaassa ilmassa, joka ymmärsi häntä siksi, että se oli lähtenyt samasta jumalallisesta lähteestä kuin hänen oma sielunsakin.
Kevyt yöllinen tuulahdus leikitteli koivujen latvoissa, jotka ylettyivät aina balkongin kaidepuuhun asti. Ja Saimista tuntui ikäänkuin ne olisivat hyräilleet hänelle ikuista lohdutuksen ja rauhan säveltä…