Palattuaan Helsinkiin odotti Leino Saimin vastausta kuumeisella kiihkolla.
Hän laski, ettei kirje voinut saapua ennen kuin kaikkein varhainten seuraavana aamuna puolipäivän aikana. Ilta, koko pitkä ilta oli hänellä vielä edessään.
Ikävässä hotellihuoneessaan, jossa matkakapineet olivat hajallaan, hän istuu mietteihinsä vaipuneena ja sanoo vihoissaan: »Kuinka voimaton ihminen sentään on kohtalonsa käsissä!»
Hänen elämänsä draama kulkee ratkaisuaan kohti — aivan umpimähkään. Matkustaako hän pois vai eikö? Vuoroin hänen ilonsa kuohahtaa korkealle: Saimi ei voi uhrautua… Vuoroin taas epätoivo saa hänet tuskasta vapisemaan.
»Onko mahdollista, kysyy hän ihmeissään itseltään, että rakkaus voi siihen määrään kahlehtia ihmisen sydäntä ja sielua? Tulevaisuuteni, aikeeni, koko elämäni uhraisin mielelläni rakkauteni puolesta.»
Hän alkoi tutkia itseään ja elämäänsä. Hänen vikansa ja heikkoutensa nostattivat punan hänen poskipäihinsä… Oi! hän olisi tahtonut olla arvokas Saimin edessä!
Ilta tuntuu loppumattoman pitkältä… Musiikki Kappelissa soittaa suomalaisia ja ruotsalaisia kansanlauluja. Se kuuluu tänne saakka. Selittämätön alakuloisuus valtaa hänen mielensä…
Yö lähenee, kuutamon kirkastama elokuunyö… Hän ei voi nukkua, ja istuen ikkunan ääressä hän katselee Döbeln-laivan mustaa varjokuvaa, joka huomenna ehkä on kuljettava hänet tuntematonta maailmaa kohti. Ja hänen ajatuksensa liitävät Saimin luo, joka epäilemättä tänä hetkenä uneksii hänestä…
Vihdoin aamupuoleen hän vaipuu syvään uneen.
Seuraavana aamuna, Leinon aikoessa lähteä ulos, tuodaan hänelle Saimin kirje, jota hän niin kiihkeästi oli odottanut. Hän ottaa sen vapisevin käsin vastaan ja alkaa lukea…