»Ystäväni, odotan teitä tänä iltana kello seitsemältä lempipaikallani, kuusimajassa. Tulkaa laivalla, nouskaa maihin naapurilaiturillamme ja kulkekaa polkua pitkin… Minä tulen teitä vastaan…
Teidän Saiminne.»
Ilosta loistavin kasvoin Leino kiiruhtaa ulos.
* * * * *
Jo paljoa ennen määrä-aikaa Leino odotti Saimia karheatekoisella penkillä mäntymetsässä, missä he olivat viettäneet niin monta mieluista ja suloista hetkeä yhdessä… Ei ainoakaan lehti liikkunut… ei vähintäkään melua kuulunut… Metsä oli täynnä pihkan hajua.
Useamman kerran Leino nousi kärsimättömästi pystyyn luullessaan näkevänsä vaalean puvun häämöittävän monessa mutkassa kiemurtelevan polun päässä! … Mutta se olikin vain auringon säde, joka kisaili korkeitten mäntyjen lomissa. Vihdoin hän oli kuulevinaan keveitä askelia, jotka lähestyivät yhä lähemmäksi, sekä oksien kahinaa. Hän hypähti pystyyn ja kuunteli…
Saimi astui polkua pitkin valkoisessa puvussaan, kauniina ja suloisena!
Jo kaukaa heidän silmänsä yhtyivät.
— Vihdoinkin! huudahti Leino, kultani, oma armaani!
Ja hän kiiruhti Saimia vastaan ja sulki hänet syliinsä… Onnesta aivan hurmaantuneena hän suuteli häntä… Hän on minun, yksin minun… Ei kukaan voi häntä minulta riistää…
Nojautuneena Leinoon kuiskasi Saimi: