Heidän edessään elokuun aurinko oli jo mailleen menossa. Sen viimeiset säteet upposivat mereen loistavien pilvien taakse, joiden reunat hohtivat kultaisina, sinisinä ja purppuraisina… Meren väreilevällä pinnalla soljui kalastajavene verkkoja laskien… Äänettömyys oli niin syvä, että he kuulivat selvästi airojen loiskeen ja veden kohinan veneen kokassa. Paimentyttö vain, joka eräässä saaressa kutsui karjansa kokoon, alkoi laulaa.
Laulun sanat kajahtivat monikertaisina kaiun kantamina kallioista ja metsästä, kunnes ne taas vähitellen vaikenivat.
Vene katosi. Vain hopeinen juova veden pinnassa ilmaisi sen suuntaa.
Meren hiljaisuus levisi mantereenkin yli. Kaikki näytti nukkuvan.
Kalpeana kuu nousi ja sen himmeät säteet sulivat taivaan viime
ruskotukseen.
Mutta aika oli jo erota, kummankin tuli lähteä omalle taholleen. Kuinka paljon sanottavaa toisilleen heillä kuitenkin olisi vielä ollut: kuinka paljon käytännöllisiä asioita sekä tulevaisuutta koskevia yksityisseikkoja keskusteltavana ja järjestettävänä. Mutta kumpainenkaan ei tahtonut sellaisella pilata tätä iltaa. He päättivät sen vuoksi tavata toisensa seuraavana päivänä kaupungissa Leinon ystävän, varatuomari Koskisen luona, joka samalla voisi antaa heille hyviä neuvoja. Hänen vaimonsa oli Saimin hyvä tuttava.
Aarno saattoi Saimin metsän läpi aina puiston portille saakka, jossa he sanoivat toisilleen jäähyväiset…
Kauan aikaa Leino seurasi vielä silmillään Saimin vaaleaa vartaloa tämän astuessa puistopolkua pitkin. Hänen lähellään lehtokerttu viserteli valittaen puolisollensa… Ja kuun valossa kohosi salaperäisiä usvia merestä kietoen koko seudun verhoonsa.
Silloin Leino palasi tielle, missä ajuri odotti häntä viedäkseen hänet takaisin kaupunkiin.
XI
Palatessaan sisään tallista kohtasi Nils pihalla Saimin, joka tuli takaisin yhtymäpaikalta. Molemmat puolisot eivät olleet nähneet toisiaan koko päivään, sillä Nils oli lähtenyt varhain aamulla kaupunkiin.
Kello löi juuri yksitoista. Mistä Saimi tuli näin myöhään?