— Missä sinä olet ollut? kysyi Nils epäystävällisellä äänellä.
Hänen ryppyyn vetäytyneet kulmakarvansa ilmaisivat kärsimättömyyttä sekä näyttivät vaativan pikaista vastausta.
Saimi pysähtyi hiukan levottomana, mutta vähääkään epäröimättä hän vastasi kiinnittäen katseensa mieheensä:
— Minä kerron sen heti sinulle, jos sinulla on pari minuuttia aikaa…
Hänen äänensä kuulosti lempeältä. Paljain päin, nuorekas vartalo valkoisessa verhassa näytti Saimi aivan toiselta kuin minä Nils oli tottunut häntä näkemään. Hänen silmissään karehti iloa. Koko hänen olennostaan näytti huokuvan rakkautta…
Äkkiä Nils tunsi jälleen mustasukkaisuuden valtaavan mielensä.
— Olen käytettävänäsi, vastasi Nils suoraan ja kohteliaasti, niinkuin maailmanmies ainakin, jonka on määrä saattaa vieraansa sisään.
Hän avasi vaimolleen oven työhuoneeseensa. Raskaat tapetit ja huonekalut tekivät tämän huoneen synkän ja vakavan näköiseksi. Tuntui siltä, kuin siellä ei olisi voinut keskustella muista kuin vakavista asioista… Siellä oli pimeää kuin särkyneessä sydämessä.
Sanomatta sanaakaan veti Nils nojatuolin esille, ja kun Saimi oli käynyt siihen, istahti hän itse kirjoituspöytänsä ääreen, jolla seisoi Saimin hymyilevä kuva pikku Olavi käsivarrellaan.
He katselivat salavihkaa ja ääneti toisiaan, ikäänkuin ei kumpainenkaan olisi tahtonut ensimäisenä puhua… Nils tunsi, että jotakin tuskallista oli tulossa.