Puoleksi avatusta ikkunasta tunkeutui tuulen hengen mukana huoneeseen suloista tuoksua, etupäässä resedan hajua, ja se saattoi heidät aivan jäykistymään.
Nils ei tahtonut katkaista tätä hermostuttavaa viehkeyttä, ja hän odotti kärsivällisesti… Saimin vaaleat hiukset kimmelsivät varjossa aivan kultaisina, ja tuolin nahkaselkä muodosti erinomaisen kehyksen hänen erikoiselle kauneudelleen.
— No niin? mitä sinulla on sitten sanottavana? kysyi Nils ikäänkuin vasten tahtoaan…
Hänen äänensä vapisi hiukan. Hänen sydäntään kirveli. Oi! hän tunsi aivan selvästi, että hän kadottaisi Saimin, hänet, joka oli niin kaunis, viehättävä, ja ihailtu…
— Nils, sanoi Saimi hiukan epäröityään… minun on niin vaikea sanoa sitä sinulle… kovin kiusallistakin… Kuulehan… minä tahdon jättää sinut…
— Minkä vuoksi?
— Siksi, että rakastan Leinoa, vastasi Saimi aivan levollisesti.
Ajatellessaankin vain rakastettuaan hän sai voimaa kestämään vaikka mitä.
— Usko minua, jatkoi hän hyvin nopeasti, minä olen miettinyt, taistellut, punninnut… Ei ole muuta kuin yksi keino: ero.
Nils nousi äkkiä pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kovin kalpeat, ja ne värähtelivät hermostuneesti.