— Lapsi on äitinsä oma, sillä hän on kärsinyt hänen tähtensä synnyttäessään hänet maailmaan, hän yksin ymmärtää hänen ensimäiset toiveensa ja opastaa hänen ensimäisiä askeleitaan! Minulla on äidin oikeudet, enkä minä ole tehnyt mitään, jonka vuoksi olisin ne kadottanut.
— Sinä hävität kodin… Sinä rakastat toista…
— Enkö minä sen vuoksi juuri ansaitsekin kunnioitusta? Voisinhan minäkin, niinkuin niin monet muut, säilyttää samalla sekä ulkonaiset muodot että rakkauteni. Mutta minä vihaan valhetta. Rakkauteni on liian syvä, liian pyhä, jotta voisin sitä kieltää…
— Laki tuomitsee minulle lapsen. Se vaimo, joka ilman varsinaista syytä, miehen luvatta lähtee pois kotoa, kadottaa puolison ja äidin oikeudet…
Saimi tuli peloittavan kalpeaksi, mutta ponnistaen kaikki voimansa hän saattoi vielä täysin hillitä itseään:
— Nils, sanoi hän alakuloisella äänellä, jos laki on sellainen, niin se on julma ja väärä laki… Anna minulle lapseni! Rakkautesi nimessä, anna minulle pikku Olavini… Seuraa sydämesi ääntä…
— Sinä vaadit liikoja, Saimi. Pitääkö minun kadottaa vaimoni ja poikani samalla kertaa?
— Se on totta, Nils, minä vaadin paljon, sen tiedän; ehkäpä liikojakin. Mutta lapseni, Nils! en voi jättää pientä Olavia! … Oi! lisäsi hän kiihkeästi ja uhkaavasti, jos sinä kiellät minulta Olavin, niin minä vannon sinulle, etten mene Leinon kanssa naimisiin, mutta en ole myöskään sinun vaimosi enää… Silloin meidän täytyy kaikkien uhrautua.
Nils kääntyi pois, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä sitä tuskaa, joka runteli noita rakkaita kasvoja…
Mutta hänen mustasukkaisuutensa sitä miestä kohtaan, joka oli kyennyt herättämään Saimissa sellaisen rakkauden, oli paljoa voimakkaampi kuin hänen säälinsä.