Kukapa tiesi? Ehkäpä hän tulevaisuudessa voisi voittaa jälleen hänen rakkautensa? Aika parantaa kaikki haavat!
Huomatessaan, että Nils taisteli itsensä kanssa, sanoi Saimi rukoilevasti:
— Entäs sinä, Nils, joka tuomitset minun rakkauttani, etkö sinä voi syyttää itseäsi mistään? Oletko aina ollut mallikelpoinen aviomiehenä? Minä en syytä sinua, minä vetoan vain sinun oikeudentuntoosi. Sinä olet oikeuttarakastava ja rehellinen, Nils. Vastaa minulle suoraan: onko sinulla todellakin oikeutta kieltää minulta lasta?
Suorana ja liikkumattomana Saimi istui katse kiintyneenä Nilsin huuliin.
Nils taisteli yhä itsensä kanssa… Jokainen Saimin sana iski suoraan hänen sydämeensä ja omaantuntoonsa.
Häpeän puna nousi hänen kasvoilleen. Ei, hän ei ollut mikään moitteeton aviomies eikä hän isänäkään kyennyt kasvattamaan poikaansa… Hän tiesi sen liiankin hyvin, mutta Saimi sen sijaan ei ollut koskaan laiminlyönyt äidinvelvollisuuksiaan. Mutta hän rakasti Saimia hurjasti, intohimoisesti; hän ei voinut tyytyä siihen ajatukseen, että hänen täytyisi kadottaa hänet. Kaikesta huolimatta hän toivoi yhä voittavansa hänet jälleen, ja kovalla äänellä, katsomattakaan Saimiin, käsi oven rivassa kiinni ja valmiina lopettamaan keskustelun, hän sanoi:
— Minä en voi suostua siihen!
— Nils, sinä olet julma, huudahti Saimi äänellä, joka kuului ikäänkuin tuskanhuudolta keskellä yön hiljaisuutta.
Hetken aikaa Saimi seisoi pystyssä etsien Nilsin katsetta saadakseen hänet vielä taipumaan…
Sitten hän huomasi olevansa yksin…