— Tekö! huudahti hän.
Tuliko hänkin häntä kiusaamaan?
Mutta rouva af Ek astui vähääkään välittämättä tästä vastaanotosta miniänsä luo ja tarttui hänen kylmiin ja vastusteleviin käsiinsä. Ja vetäen hänet viereensä sohvaan istumaan, hän kysyi suoraan:
— Onko sinun rakkautesi noin kiihkeä, lapseni?
Nyyhkytys oli ainoa vastaus. Nämät säälivät sanat tuon tavallisesti niin kopean naisen suussa liikuttivat Saimia, joka oli kovin herkkä vähimmällekin hellyyden osoitukselle.
— Sinä tahtoisit erota, sanoi vanha rouva, kun Saimi oli hiukan rauhoittunut, poikani sanoi sen minulle käydessään tänään minua kaupungista hakemassa. Saimi, jonka kasvonpiirteet äkkiä taas jäykistyivät, aikoi nousta. Kuulehan minua, älä kiihoitu, vaan jutelkaamme levollisesti… Nils parkani toivoo, että hänen vanha äitinsä voisi ehkä keksiä sellaisia sanoja, jotka tunkeutuisivat sinun sydämeesi ja saisivat sinun muuttamaan päätöksesi… Minun poikani on nyt kysymyksessä… Suostuessasi Nilsin vaimoksi olit sinä nuori ja rakastunut ja sinä luulit tätä avioliittoa suureksi onneksi. Sinä olet erehtynyt, ja minä ymmärrän sen vallan hyvin, lapseni, sillä te olettekin kovin erilaisia. Mutta oletko varma siitä, että rakkautesi tällä kertaa on oikea eikä vain harhaluulo?
— En usko, että kukaan voisi rakastaa sen syvemmin kuin minä!
Ja onnekas ilme levisi hetkeksi Saimin kasvoille.
— Olkoon! sinä rakastat herra Leinoa. Mutta oletko myös ottanut huomioon velvollisuutesi? Sinä et ole oikeutettu enää ajattelemaan yksinomaan vain itseäsi… Sinä olet edesvastuussa kahden olennon onnesta: miehesi ja lapsesi.
— En usko, että heidän onnensa on ikuisiksi ajoiksi hukassa, vaikka minä eroankin. Nils löytää pian toisen, sillä minä en ole vähimmässäkään määrässä se nainen, jota hän tarvitsee… Enhän minä kuulu teihin… En sano sitä kostonhalusta, vaan siksi, että se on totta… Uskokaa minua, olen ajatellut, punninnut kaikkea. Ja koska te kerrankin puhutte minulle kuin äiti, niin tahdon olla myös täysin suora teitä kohtaan… Niinkuin te sanoitte, minä luulin rakastaneeni Nilsiä. Olin nuori, innokas, en tuntenut elämää lainkaan, ja samoinkuin kaikki morsiamet, minäkin kuvailin mielessäni, että Nilsillä oli vain hyviä ja kauniita ominaisuuksia. En ottanut lukuun hänen sisällistä elämäänsä, hänen luonteensa heikkoutta, hänen huonoja ominaisuuksiaan… Vähitellen silmäni avautuivat, Nilsistä, sellaiseksi kuin olin hänet mielessäni kuvaillut, ei jäänyt mitään jäljelle… Olin aivan yksin… hirvittävän yksin… henkisesti aivan yksin… Entäs te! te kohtelitte minua aina kylmästi, aina arvostelevasti, ilman vähintäkään hellyyttä, minua orpoa, joka taistelin epätoivoisesti voidakseni säilyttää onneni, ja joka kaipasin niin kipeästi hiukan todellista rakkautta ja osanottoa…