Saimin ääni katkesi.
— Nils rakastaa sinua, sitä et voi kieltää…
— Niin, hän rakastaa minua omalla tavallaan, mutta hän ei ymmärrä minua… Sellainen rakkaus ei minulle riitä. Sanokaa minua romanttiseksi, ihanteelliseksi, kiihoittuneeksi, miksi vain haluatte, mutta minun täytyy voida täydellisesti kunnioittaa miestäni… ja sitä minä en voi tehdä Nilsin suhteen… Sillä tiedättehän te, että teidän poikanne juo…
Kalpeana, pää alas kumartuneena rouva af Ek kuunteli tätä katkeraa sanatulvaa.
— Pitäisi antaa anteeksi, sääliä, toivoa parannusta…
— Ei. Te tiedätte kyllä, että Nilsin himo, vaikka se vielä olisikin vain alullaan, ei ole parannettavissa… Oi! toivoinhan minäkin sitä alussa… Olavin tähden. Mutta se oli turhaa. Nils tahtoo juoda itsensä päihdyksiin, ja tuo himo on paljoa voimakkaampi kuin hänen tunteensa meidän lapseemme… Minä olen nuori, minulla on vielä pitkä tulevaisuus edessä. En voi tällä tavalla uhrautua. On minullakin oikeus saada onnea!
— Saimi, rakkautesi Leinoon estää sinua näkemästä asioita oikeassa valossa. Sinun velvollisuutesi on aivan selvä: sinun tulee jäädä sen luo, joka tarvitsee sinua: nimittäin Nilsin.
— Te puhutte nyt itsekkäästi, Nilsillä on äitinsä … Mutta Leino on aivan yksin. Minun oma onneni ei merkitse mitään teidän silmissänne. Minä huomaan sen kyllä, minä en ole teidän vertanne.
— Ei, Saimi, sinä syytät minua väärin. Mutta onnea ei voi saavuttaa laiminlyömällä velvollisuutensa.
— Minunko velvollisuuteni olisi siis uhrautua teidän poikanne puolesta? Mutta millä oikeudella toinen voi vaatia sellaista uhrausta toiselta? Eikö minun ihmisarvoni ole yhtä suuri kuin Nilsinkin? Miksei Nils uhraa himoaan minun tähteni? Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus elää kuin hänelläkin? Ja nyt, kun minulla on tarjona sellainen rakkaus ja onni, jota aina olen uneksinut, niin tahtoisitteko, että minä sen hylkäisin? Ei koskaan, äiti, en minä sitä hylkää!