— Oi! lapseni, sinun haaveesi ja nykyaikaiset mielipiteet ovat johtaneet sinut aivan harhaan. Sinä tavoittelet katoavaa onnea, vaikka onni on aivan rinnallasi. Sinulle perintätavat, velvollisuudet, uhrautuvaisuus ovat turhia sanoja… Mutta ei ole kysymys vain pojastani, vaan myös Olavin tulevaisuudesta. Oletko sitä ajatellut?
— Ettekö luule, että minä ja se mies, jota minä rakastan, voimme rakkaudella kasvattaa hänestä yhtä kelvollista ja kunnon miestä kuin hänen isänsäkin?
— Kukapa tietää, vaikka toiset lapset vaatisivat myös sinun rakkauttasi?
— Minun sydämeni on niin laaja, että siinä aina tulee olemaan paikka
Olaville… Ja nyt, minä pyydän, älkää kiusatko minua enää kauemmin…
Ei mikään voi saada minua muuttamaan päätöstäni.
— Onko se siis sinun horjumaton päätöksesi, Saimi? kysyi rouva af Ek kohoten pystyyn.
— Aivan horjumaton, äiti… Sanokaa Nilsille, minä pyydän, koska hän on valinnut teidät välittäjäksi, että minä teen vaikka mitä voittaakseni vapauteni ja säilyttääkseni lapseni…
— Sanon sen Nilsille, joka odottaa minua tuskissansa… Minä en voi vastata hänen päätöksestään … Joka tapauksessa voin vakuuttaa sinulle, että hän on kohteleva sinua kuin gentlemanni. Ja nyt lapseni, surustani huolimatta toivon, että saavutat sen onnen, jota ajat takaa. Hyvästi, Saimi!
Hetken aikaa rouva af Ek puristi Saimin kättä, joka ei sanonut sanaakaan, vaan hengitti helpotuksesta, kun ovi vihdoin hänen jäljissään sulkeutui…
* * * * *
— Lapsi parkani! ei ole vähintäkään toivoa, vakuutti rouva af Ek Nilsille, joka odotti häntä viereisessä huoneessa. Hän on kokonaan rakkautensa vallassa… Tunnethan sinä hänen itsepäisen luonteensa, rautaisen tahtonsa. Hän tahtoo erota! Tyydy kohtaloosi, poikani!