Ja samoin kuin Nilsin pienenä ollessa sulki rouva af Ek hänet syliinsä:
— Minä en voi, äiti… vastusti Nils pettyneenä.
— Täytyy voida! Oi! tiesinhän minä jo edeltäpäin, ettei tästä avioliitosta koituisi sinulle onnea… Kaikki eroittaa teidät toisistaan… Saimi on uusien aatteiden tuote, jotka antavat yksilöllisyydelle suurimman vallan… Me kuulumme perintämuistojen aikakauteen. Nykyään ne ovat häviämässä. Rohkeutta, Nils. Ero on välttämätön, sillä jos sitä ei tule, niin pelkään, että sinä voit tehdä jotain väkivaltaista. Hän ei arkaile, siitä olen varma, oikeuteen vetoamista, ja sitten meidän nimemme tulee vedetyksi lokaan ja sinun yksityinen elämäsi paljastetuksi skandaalihimoisen yleisön edessä… Ei sitä, poikani! Ei minun tähteni. Koko elämäni — ja jumala yksin tietää, minkä ponnistusten hinnalla se on käynyt — olen voinut välttää skandaalia!
Ja kun Nils tämän iskun murtamana ei vastannut mitään, jatkoi rouva af
Ek:
— Sinun olisi mahdoton elää yhä edelleen naisen kanssa, joka vihaisi sinua, eikö totta? Ajattele tulevaisuuttasi, nimeäsi. Minä vanhenen, minun täytyy saada olla iso-äiti, ja totta tosiaan, Olavi ei ole mikään Ek. Hän tulee liiaksi äitiinsä…
— En koskaan voi olla onnellinen ilman Saimia.
— Oi! poikani, älä antaudu epätoivoon. Sydän tuottaa meille alituisesti yllätyksiä! Ole mies, Nils, ole armelias, anna Saimille lapsi.
— Ja sinäkö, minun äitini, ajat Saimin asiaa minua, poikaasi vastaan?…
— Juuri siksi, että olen äitisi. Minä tahdon, että särkynyt onnesi tulisi taas ehjäksi.
— Äiti, minä en voi luopua hänestä…