— Ole huoleti, sanoi varatuomari hymyillen… Rouva af Ek on aivan oikeassa. Sinun poissaolosi on välttämätön, ja minä olen aina valmis auttamaan teitä, hyvä rouva, ystävän neuvoilla.
Kuinka tuskallista, kun oli pakko keskustella kaikista kiusallisista yksityisasioista asianajajan kuivassa konttorihuoneessa ja pilata siten viimeiset hetket ennen eroa.
Saimi oli kovin kiusaantunut ja siihen määrään väsynyt, että hymy katosi hänen huuliltaan. Hänestä tuntui, ikäänkuin likaisin käsin olisi kosketeltu hänen sisintä tunne-elämäänsä. Oi! se oli välttämätöntä, koska taistelun suunnitelma oli päätetty. Hänellä ei ollut aikaa kuin vain nopeasti suudella Leinoa, kun armoton lähtökello kajahti.
Saimi palasi kotiin viimeisellä laivalla. Kello oli jo yli kymmenen.
Ei kukaan ollut häntä laivasillalla vastassa. Aivan kuin vieras hän astui polkua pitkin, joka johti kartanoon. Satoi yhä. Kääriytyneenä vettäpitävään sadevaippaan Saimi saattoi suojella itseään tässä rankkasateessa, mutta hänen jalkansa, joissa oli vain ohuet kengät, vajosivat joka askeleella saveen.
Puiden takana näytti Viikin kartano valaistuine ikkunoineen ystävälliseltä ja iloiselta. Oi! kuinka tämä talo, kaikesta huolimatta, oli käynyt hänelle rakkaaksi! Sen kauniit huoneet ja sen ihana ympäristö oli kokonaan voittanut hänen sydämensä. Tänä iltana vasta, kun hän palasi sinne ikäänkuin karkulainen vain lyhyeksi ajaksi, hän käsitti sen täydellisesti.
Eteisessä palvelijatar odotti Saimia levottomana:
— Me olimme kovin rauhattomia rouvan puolesta, selitti hän kiireesti. Me odotimme rouvaa joka laivalla. Sitten me arvelimme, että rouva tulisi ehkä automobiililla, kun ilma oli näin huono! …
Mutta palvelustyttö keskeytti puheensa huomatessaan, että emäntä töin-tuskin kuunteli häntä.
Kalpeana ja hiljaisena Saimi astui vitkalleen portaita ylös, jotka johtivat hänen huoneisiinsa. Palvelijattaren auttaessa vaatteita hänen yltään hän kysyi: