— Hän itki kovin, rouva, selitti vanha hoitaja äreästi. Hän ei tahtonut syödä eikä nukkua; hän odotti koko ajan äitiä. Vihdoin hän tyyntyi.
— Pikku raukka! mutisi Saimi liikutettuna tästä lapsen surusta ja suuteli poikaa hellästi.
Kuinka soma hän oli punaisine poskineen ja pörröisine kiharoineen! Mutta vieläkin hänen kasvoillaan oli kärsivä ilme. Hänen suunsa väreili aivankuin tuskasta…
Ja entistään alakuloisempana Saimi pani maata. Mutta tällä kertaa uni ei tullut silmiin. Niinpian kuin hän oli erossa Leinosta, valtasi alakuloisuus hänet. Miten ihmeessä hän jaksaisi elää ehkä vielä kauankin tässä epävarmuudessa, sietää aivan tyynesti miehensä alituista läsnäoloa, ottaa vastaan vieraita, näytellä Viikin kartanon hymyilevän ja rakastettavan emännän osaa, vaikka niin vakavat aikeet liikkuivatkin hänen sydämessään? …
Entäs Nils? Asettuisiko hän aina avioeroa vastaan? Kuinka uhkaavalta tuo sana kuului illan hiljaisuudessa! Avioero! Eikö se merkinnyt kaiken sen rikkomista, mikä kiinnitti hänet kartanoon, sitä iskua joka eroitti vaimon miehestä, lapsen isästään, tulevaisuuden menneisyydestä? … Hän miltei pelkäsi kaikkia näitä seurauksia, jotka äkkiä tuntuivat hänestä niin kauhistuttavilta… Oi! mitä vaikeuksia, mitä esteitä hänellä oli voitettavanaan! Oliko hänellä rohkeutta uhmailla kaikkea tätä vastaan?
Oi! Hänellä oli rohkeutta, sillä kärsimyksen päätyttyä Leinon rakkaus odotti häntä, tuo rakkaus, joka oli palkitseva hänelle kaikki tuskat…
Ja Leinon kuva kädessä, Leinon nimi huulillaan hän vihdoin nukkui.
Seuraavana aamuna samalla penkereellä, jossa Saimi, Leinon ensi kertaa hänen luonaan käydessä oli osoittanut Ruotsiin menevää alusta, hän odotti kärsivällisesti laivaa, jolla Leinon oli määrä matkustaa.
Päivä oli harmaa ja synkkä. Saaret ja luodot olivat ohuen sumun peitossa, joka hävitti kaikki rajaviivat, jotta ne ikäänkuin sulivat veden kanssa yhteen.
Vihdoin taivaanrannassa ilmestyi saaren takaa laivan musta runko… Saimi vapisi ilosta ja haki kiikarin. Aivan selvästi hän saattoi eroittaa laivan liikkeet, ja hänestä tuntui, ikäänkuin yksinäinen matkustaja, nojautuneena laivan laitaa vasten, olisi kiinnittänyt katseensa kartanoon ja häneen. Hänen sydämensä sykki rajusti…