Saimi oli niin kokonaan vaipunut siihen mieluisaan tunteeseen, että hän täten ikäänkuin halki ilman oli voinut saada uutta voimaa ja virkistystä, ettei hän kuullut Olavin keveitä askelia; poika oli päässyt hoitajansa käsistä karkuun ja veitikkamainen ja onnellinen ilme kasvoillaan, kun hän nyt vihdoinkin oli löytänyt äitinsä, hän huudahti äkkiä hänen vieressään:
— Äiti, mitä sinä katselet? ja Olavin pieni käsi pujottautui Saimin käteen.
Saimi nosti hänet syliinsä:
— Näetkö, kultaseni, tuota suurta mustaa laivaa, tuolla kaukana? …
Kärsimättömästi poika pudisti pientä päätään:
— Ei! Ei Olavi näe mitään…
Saimi koetti ohjata hänen katsettaan.
— Katsohan, tuo suuri laiva, josta tupruaa mustaa savua? …
— Jo näen, äiti! Nyt näen, huusi hän innoissaan.
— Katsos, kuinka nopeasti se kulkee… Tahtoisitko sinäkin matkustaa äidin kanssa tuollaisella suurella laivalla?