— Ja isä mukaan?
— Ja Leino-setä myöskin, eikö niin?
— Ei, ei Leino-setä, sanoi poika äreästi.
Ja ilo, joka oli kirkastanut pojan kasvoja, katosi.
Saimi hämmästyi siihen määrään tätä lapsen odottamatonta vastausta, että hän kysyi vielä uudestaan:
— Minä tarkoitan Leino-setää, joka on ollut niin hyvä sinulle.
Rakastathan sinä häntä, Olavi?
— Ei, ei Leino-setä, toisti lapsi itsepäisesti.
Oli mahdotonta saada häneltä muuta vastausta. Itsepäisesti hän toisti:
— Ei Leino-setä!
Saimi laski silloin, äkillisen tunteen valtaamana, lapsen lattialle, tarttui hänen kasvoihinsa molemmin käsin ja katsoi syvälle hänen kirkkaihin silmiinsä. Mitä ajatuksia liikkuikaan tuon puhtaan otsan takana? Mitä myrkkyä oli lapsen viattomaan mieleen vuodatettu? Sillä Saimi ei epäillyt hetkeäkään, että lapsi olisi kärsinyt äidin laiminlyönnistä ja syyttänyt siitä Leino-setää… Hän oletti, että Nils tai palvelijat olivat panetelleet lapselle poissaolevaa. Ja hänen katkeruutensa siitä eneni.