Useana päivänä Saimi ja hänen miehensä kohtasivat toisensa vain ruokapöydässä. Niinkuin kaksi vierasta, joilla ei ole mitään sanottavaa toisilleen, he istuivat vastatusten; Saimi jäykkänä, kiusaantuneena voimatta edes yhtyä siihen kohteliaaseen keskustelusävyyn, jolla Nils yritti viedä harhaan palvelijoiden uteliaisuutta… Jäinen tuulahdus oli muuttanut synkäksi Viikin kartanon, joka ennen oli ollut niin iloinen ja vieraanvarainen.
Nils kävi melkein joka päivä metsästämässä. Hän läksi pyssy olalla ja palasi takaisin väsyneenä ja saaliitta. Ja Saimi, loikoen leposohvallaan, avonainen kirja polvillaan, jota hän ei koskaan lukenut, katseli uneksien, katse kauaksi harhaillen merta. Tai hän istui tuntikausia pianon ääressä laulaen alakuloisia suomalaisia lauluja… Hänen laulunsa ilmaisi niin suurta surua, että Nils, vaikkei hän ollut lainkaan soitannollinen, ei voinut kuunnella sitä tuntematta syvää kärsimystä. Ja hän sulki huoneensa oven, jotta säveleet eivät tunkeutuisi hänen luokseen.
Mutta Olavi, joka oli ihastunut musiikkiin, tuli aivan hiljaa huoneeseen ja kuunteli hartaasti äitiä istuen hänen jalkojensa juuressa valkealla karhunnahalla. Silloin Saimi liikutettuna kumartui pienokaisen puoleen ja suuteli häntä kiihkeästi. Oi! tuo lapsi oli hänen omaa lihaansa ja vertansa…
Päivällinen, ainoa ateria, jonka aikana Saimi tapasi Nilsiä, oli hänelle suoranaisena kiusana. Eräänä iltana, voimatta enää hillitä itseään, nousi Saimi äkkiä pöydästä ja sanoi kiihkoissaan Nilsille:
— Minä en voi enää kauemmin kestää tällaista elämää… Etkö sinä sitä ymmärrä? … Oi! jos olisin sinun sijassasi, niin olisin paljoa armeliaampi!
Nils viskasi syrjään lautasliinansa ja kohosi pöydästä:
— Siksi, että sinä et rakasta minua!
Ja he katsoivat toisiinsa kuin kaksi vihamiestä.
— Ei, vaan siksi, että minulla olisi enemmän ylpeyttä! Mutta sinä, Nils, olet suuri pelkuri… Sinä et tahdo katsoa totuutta suoraan silmiin, sinä et tahdo käsittää, että kaikki meidän välillämme on lopussa. Sinä luulet viivyttelemällä voittavasi, sinä uskottelet itsellesi, että pidättämällä minua luonasi voit herättää jälleen rakkauteni eloon… Sinä erehdyt. Jos heti olisit osoittanut minulle jalomielisyyttä, ylevyyttä, niin ehkäpä sinun avullasi rakkauteni rauniolla entinen tunteeni olisi voinut jälleen herätä… Nyt sinä olet pilannut kaikki. Etkö tunne minua? Minä en voi tinkiä tunteissani: minun täytyy antautua kokonaan. Ja jospa tietäisit, kuinka sinä olet alentunut minun silmissäni! Minä halveksin sinua…
— Saimi! huudahti Nils uhkaavasti.