— Niin, minä halveksin sinua, toisti Saimi, antautuen mielettömän liioittelunsa valtaan ja etsien sanoja, jotka voisivat haavoittaa ja loukata Nilsiä.
Hinnalla millä hyvänsä Saimi tahtoi rikkoa kahleensa…
— Sinä sanot rakastavasi minua? Tuo ei ole rakkautta! Ei, minäpä sanon sinulle, Nils, miksi sinä tahdot pidättää minut luonasi vastoin tahtoani: sinulla on minusta hyötyä… Sinä tahdot pitää omaisuuteni… No niin, pidä se; mielelläni maksan sellaisen hinnan vapaudestani.
— Kuinka sinä uskallat, Saimi, loukata minua tuolla tavalla? huudahti
Nils loukkaantuneena…
— Minä uskallan, siksi että uskon sen todeksi, Nils. Tuo vaikutin yksin selittää minulle sinun itsepäisyytesi ja halusi tuottaa minulle onnettomuutta. Minä halveksin sinua, huudahti Saimi vimmoissaan, voimatta enää vähääkään hillitä itseään.
— Ole vaiti, Saimi, sinä et tiedä, mitä sanot!
Häväistys, jonka Saimi heitti hänelle vasten kasvoja, sai hänet horjahtamaan.
— Sinä moitit minua rakkauteni vuoksi… Etkö tiedä, ettei rakkaus ole käskettävissä, ettei sitä voi tappaa, vaikka mieli tekisikin? No niin, minä rakastan sinua yhä vieläkin ja minä tulen aina rakastamaan sinua, sen tiedän… Mutta minä annan sinulle vapautesi… Minä tukehdutan puolison ja isän tunteeni… En tahdo pidättää sinua sen kauemmin enää. Ole vapaa, Saimi. Ota lapsemme ja omaisuutesi, jos siten luulet voittavasi onnea.
Ja kun Saimi ei vastannut mitään eikä näyttänyt käsittävän, että Nils antoi hänelle vapauden, jatkoi tämä:
— Mutta yhtä asiaa sinä et voi minulta riistää: ensimäisen rakkautesi muistoa. Sillä sinä rakastit minua kerran hurjasti, intohimoisesti. Tämä muisto jää minulle, ja se yhdistää meidät ikuisesti… En koskaan voi kokonaan kadota sinun elämästäsi… Minä elän sinussa… joka hetki, vieläpä keskellä suurinta onneasikin tuo muisto on tuottava sinulle kärsimystä… Ja se on minun kostoni.