Nämät sanat osuivat Saimiin kuin piiskan iskut.
Niin! Hänen täytyi jakaantua kahtia, sen hän tiesi, se oli se kummitus, joka uhkasi hänen onneaan. Hänen täytyi jakaa lapsensa hänen kanssaan, jakaa ruumiinsa ja sielunsa. Kaikki hänen unelmansa, nuoruutensa, lapsensa, kaikki tuo kuului Nilsille…
Ja tuntien pyörrytystä Saimi painoi kätensä silmiään vasten, ikäänkuin karkoittaakseen julman näyn… Mitä hirveitä seurauksia hän saisi vielä elämässään kokea? Jokainen meidän sanamme, kaikki tekomme seuraavat meitä ikuisesti, eivätkä päästä meitä vapaiksi.
— Tee siis niinkuin tahdot, Saimi. Mutta yhdellä ehdolla: että me kaksi emme enää tapaa toisiamme; minulla ei ole voimaa nähdä sinua enää. Minä suostun kaikkeen mitä sinä vaadit saadaksemme eroa.
— Kiitos, Nils!
Nils ei kuullut enää noita sanoja: hän oli poistunut huoneesta.
Hämmästyneenä Saimi katseli ympärilleen. Oliko hän siis vapaa? Vapaa lähtemään lapsi mukanaan ja rakentamaan avioliittoa rakastettunsa kanssa? … Mutta ihmeellistä kyllä, tuo niin kiihkeästi toivottu vapaus oli hiukan kadottanut viehätystään. Eikö hän ollut saavuttanut vapauttaan valheella ja petoksella, nostamalla väärän syytöksen Nilsiä vastaan? Sillä Nils oli tavattoman rehellinen, melkein liian epäitsekäs raha-asioissa. Se oli ehkä hänen ihailtavin ominaisuutensa. Mutta Saimi oli tahtonut loukata häntä syvästi, ja se oli hänelle onnistunutkin.
Sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena, inhon valtaamana oli Nils antanut hänelle vapauden. No niin! Tuo voitto ei tuottanut Saimille kunniaa, ja hän häpesi omaa halpamaisuuttaan.
Tästä hetkestä saakka maa poltti hänen jalkojaan Viikin kartanossa. Hän tahtoi lähteä kodistaan niin pian kuin suinkin. Kiihkeänä, koettaen tukahduttaa tuskaansa, hän kävi heti käsiksi avioero-muodollisuuksiin ja alkoi valmistaa lähtöään…
Varatuomari Koskisen neuvosta, joka oli taitava juristi, hän antoi hänelle valtakirjan, jotta tämä voisi toimia hänen puolestaan ja järjestää kaikki asiat Nilsin asianajajan kanssa.