Sitten Saimi kirjoitti pitkän, riemua uhkuvan kirjeen Leinolle ja kertoi hänelle minkä odottamattoman käänteen asia nyt oli saanut. Hän pyysi häntä hankkimaan hänelle Ruotsissa, jossain maaseudulla, rauhaisan kodin, missä hän voisi viettää talvea lapsensa kanssa.
»… Mikä ääretön ilo, kun tulet minua Tukholmaan vastaan! kirjoitti Saimi Leinolle. Sinä saatat minut maalle ja sitten… meidän on erottava. Sinä palaat takaisin Norjaan. Ajattele terveyttäsi ja paluutasi Tukholmaan. Ennenkuin lähdet takaisin Suomeen syyskuun 1:ksi päiväksi, me tapaamme jälleen toisemme…»
Saimi, joka tahtoi säilyttää ulkonaisia muotoja niin kauan kuin hän kantoi Nilsin nimeä — se oli välttämätöntä, jotta hän saisi pitää Olavin luonaan — vaati Leinolta sen uhrauksen, että he asuisivat loitolla toisistaan, kunnes he voisivat tulla kokonaan yhdistetyiksi.
Aika kului peloittavan nopeasti. Lähtöpäivän aamu koitti. Saimin tavarat olivat koossa. Olavi, matkavalmiina, oli mennyt pihalle odottaen kärsimättömästi hetkeä, jolloin hän saisi ajaa — ensi kertaa — vaunuissa aina asemalle, sitten junalla Hankoon ja sieltä sitten jatkaa matkaa tuollaisella suurella laivalla, joita hän aina oli ihaillut.
Ilossaan hän unohti kokonaan, että hän läksi yksin äitinsä kanssa.
Saimi, sanomattoman alakuloisuuden valtaamana, jätti jäähyväiset kodilleen. Hänen oli aivan mahdoton uskoa, ettei hän palaisi sinne takaisin, ettei hänen jalkansa enää koskaan astuisi näillä kiiltävillä parkettilattioilla…
Hetkeksi hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katseli merta… Kuinka hän rakastikaan tätä näköalaa! Mitä yleviä ajatuksia ja syviä tunteita tämä verraton näköala olikaan herättänyt hänen mielessään! Puutarhassa hänen katseensa pysähtyi hopeakuuseen… Se oli istutettu sinne samana päivänä, kun hän nuorena rouvana oli saapunut kartanoon ja ensi kertaa Nilsin käsivarteen nojautuneena oli astunut uudessa valtakunnassaan… Hän ei saisi nähdä sen kasvavan suureksi… Entäs nuo La France-ruusut, joita hän niin suuresti rakasti! Puutarhuri kasvatti niitä varta vasten hänelle… Kaikesta tuosta hänen oli nyt pakko erota…
Sitten hänen katseensa hyväili tauluja seinillä ja hänen kätensä kosketti salaa pianoa… Heikko ääni kajahti, Saimista tuntui ikäänkuin jokainen esine olisi moittien sanonut hänelle: »Muistatko? … Ja sittenkin sinä jätät meidät!»
Kyynel vierähti hänen poskelleen; vielä toinenkin. Hän ei voinut sanoa jäähyväisiä kaikille esineille, joita hän rakasti, niin kipeästi hänen sydäntään vihloi.
Oli pakko jo lähteä.