Nils oli saapunut edellisenä iltana ottaakseen osaa vielä viimeiseen päivällisateriaan Saimin ja Olavin kanssa, vaikka Saimi ei ollut voinut siihen koskeakaan.
Saimi laski harson kyyneleisille silmilleen ja hitaasti hän astui Nilsin työhuonetta kohti… Viimeisen kerran hänen tuli nyt sanoa jäähyväiset hänelle, joka viisi vuotta oli elänyt yhdessä hänen kanssaan! … Oi! miten raskailta nuo askeleet tuntuivat! Hetkeksi hän epäröiden pysähtyi ovelle sydämen hurjasti tykyttäessä… Sitten hän kolkutti aivan hiljaa. Ei kukaan vastannut. Kului vieläkin hetki, toinen, kolmas. Hän kolkutti uudelleen. Yhä sama hiljaisuus.
Silloin, hirveän pelon ja tuskan vallassa, otaksuen, että jotakin oli tapahtunut, Saimi riisti oven auki ja astui äkisti sisään…
Nils, tuo roteva ja voimakas mies seisoi kasvot käsien peitossa nojautuneena pöytäänsä ja itki kiihkeästi.
Avonaisesta ikkunasta kuului Olavin iloinen ääni. Hän kysyi vanhalta ajurilta, joka vakavana ohjasi parihevoset ja vaunut oven eteen, saisiko hän itse ajaa.
— Nils! Anna minulle anteeksi, pyysi Saimi liikuttavalla, tuskan tukahduttamalla äänellä lähestyessään häntä.
Nils ei näyttänyt kuulevan häntä. Nyyhkytykset vapisuttivat koko hänen ruumistaan.
— Nils! Minä pyydän, anna anteeksi, että tuotan sinulle surua… En voi lähteä, jollet anna minulle anteeksi.
— Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa, mutisi Nils… Ja hän kohotti surun vanhentamat kasvonsa Saimia kohti.
— Anna minulle kätesi, Nils!