Aivan kuin vieras tarttui Nils tähän niin rakkaaseen käteen.
— Suo anteeksi, jollen saata sinua alas vaunuille. Ei… En voi nähdä sitä… Näin on parempi, Saimi! …
Huolimatta kyynelistään oli Saimi sittenkin niin kaunis, niin nuori ja niin liikuttava. Viimeisen kerran Nils katseli tuota suuta, jota hän oli niin useasti suudellut, noita kultaisia hiuksia, joita hän niin usein oli hyväillyt, tuota solakkaa norjaa vartaloa… Kaikki oli nyt lopussa… Eikä hän koskaan enää saisi häntä nähdä…
Pää alas painuneena, aivan kuin varjo hiipi Saimi ulos. Hän kiiruhti vaunuihin huomaamatta palvelijoiden hämmästystä, kun herra ei häntä lainkaan tullut saattamaan, ja otti polvilleen Olavin… Lyhyt käsky vain ajurille. Ja hevoset karkasivat liikkeelle.
Pyörät ratisivat hiekassa, hätäinen silmäys siveli ruohokenttää, jossa kastehelmien keskellä oli kellastuneita lehtiä, ja Viikin kartano jäi kauaksi taakse. Pitkän ja suoran lehtikujan kautta, jota tammet reunustivat molemmin puolin, kulki Saimin tie nyt suurta tuntematonta maailmaa kohti.
Huoneensa paksujen uutimien takaa Nils af Ek katseli kalpeana ja masentuneena vaunujen jälkeen, jotka kuljettivat pois hänen ihaillun vaimonsa ja ainoan lapsensa.
XIII
Miten kiusallinen ja pitkä olikaan talvi, jonka Saimi vietti Ruotsissa maanpaossa Olavin kanssa Leinon ystävien luona!
Vanha seitsemännelläkymmenellä käyvä pariskunta asui 16:nnelta vuosisadalta polveutuvassa rakennuksessa, joka oli täynnä historiallisia muistoja. Kuinka kaukana maailmasta siellä olikaan, kaukana nykyisestä vuosisadastakin! Kaikki oli siellä vanhaa ja muodista joutunutta, mutta siitä huolimatta ihastuttavaa… Alakuloisuus ja haikeus, mikä painosti Tärnön kartanoa, sopi hyvin Saimin surumieliseen tunnelmaan. Sillä hän kärsi hirveästi, kun hän oli pakoitettu elämään erillään Leinosta ja tavallisesta ympäristöstään.
Kuitenkin heitä pidettiin kovin hyvänä, sekä Saimia itseään että lasta ja heille osoitettiin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.