Saimilla oli yksi ainoa ilonaihe: posti. Joka päivä, jo kauan ennen määräaikaa, hän odotti postintuojaa. Ja kun Suomen posti myöhästyi huonon ilman ja myrskyn tähden, niin mikä hirveä tuska ja levottomuus häntä kiusasikaan! Vaikka hän tiesikin, että viivytys oli aivan luonnollinen, niin ei hänen järkensä voinut sittenkään hallita hänen kiihoittunutta mielikuvitustaan. Hän pelkäsi heti, että jokin onnettomuus oli kohdannut Leinoa, että odottamattomat vaikeudet estivät avioeron saamista…
Nils suostui kuitenkin jalomielisyydellä, joka hämmästytti ja liikutti Saimia, kaikkiin vaimonsa vaatimuksiin. Hän ei ollut pannut muuta kuin yhden ainoan ehdon: Olavin tuli joka vuosi oleskella neljä kuukautta isänsä luona, kunnes hän tulisi täysi-ikäiseksi. Sitten hänellä olisi vapaus valita.
Saattoiko Saimi sitä kieltää? Hän ei tahtonut olla vähemmän jalomielinen kuin toinenkaan ja hän antoi Nilsin itse määrätä milloin pojan tuli olla hänen luonaan. Koko asia järjestyi niin sovinnollisesti ja helposti, että se hiukan hermostutti Saimia.
Kuitenkin kaikki muodollisuudet ja allekirjoitettavat paperit tuottivat hänen mielelleen paljon kärsimystä. Ne olivat hänelle yhtä kiusallisia hetkiä kuin ne kerrat, jolloin Olavi viattomuudessaan kyseli isäänsä. Joka hetki hän muisteli häntä… Saimin täytyi ohjata hänen pientä kätöstään hänen kirjoittaessaan isälle kirjeitä, joita tosin oli aivan mahdoton lukea ja joita Saimin sen vuoksi täytyi täydentää ja selittää.
Isän vastauksissa lapselle ei ollut koskaan sanaakaan Saimille! Oi! huolimatta rakkaudestaan Leinoon tämä seikka sittenkin tuotti hänelle tuskaa. Ja tahtomattaan hänen ajatuksensa liitivät usein Viikin kartanoon, Nilsin luo…
Varsinkin pitkinä unettomina öinä Nilsin kuva kummitteli hänen mielessään. Hän näki hänet yksin Viikin kartanossa tuskan murtamana, yksin sulkeutuneena huoneeseensa, vanhentuneena, kumaraselkäisenä, yksinäisyyden taakan painostamana. Tai hänen eteensä nousi kuva väkijuomien huumaamasta miehestä, joka hillittömästi antautui himojensa valtaan.
Voidakseen karkoittaa nuo kuvat Saimi koetti loihtia esiin Leinon kasvot ja muistuttaa mieleensä hänen hellää ääntään. Mutta se ei onnistunut aina hänelle. Onnettoman miehen kuva nousi niin selvänä hänen eteensä, että se oli hänen rakkauttaankin voimakkaampi. Ja tuskissaan Saimi muisteli Nilsin sanoja: »Minä elän sinussa, joka hetki! Se on minun kostoni…»
Saimin elämä Tärnössä oli erakon elämää. Hän ei käynyt missään. Iltasin kokoonnuttiin vain suureen saliin, jossa tuli paloi iloisesti takassa.
Vanhan pariskunnan torkkuessa Saimi otti polvelleen Olavin ja lauloi hänelle vanhoja ruotsalaisia ritarilauluja, jotka kertoivat sotilaiden uskollisuudesta kuninkaitansa kohtaan.
Olavi kuunteli häntä loistavin silmin. Hän tahtoi myöskin tulla sotilaaksi. Hän veisti itselleen puisen miekan, jonka hän kiinnitti vyölleen: