— Sillä minä puolustan äitiä, selitti hän ylpeänä.
Vihdoin kun odotusaika oli päättynyt, saattoi Saimi palata kotimaahansa, rakkaaseen Suomeensa! Oi! kuinka hän mielestään tällä välin oli vanhentunut ja muuttunut!
Mutta heti kun hän kuuli Leinon rakkautta hehkuvan äänen ja näki hänen hellät silmänsä, unohti hän kaikki kärsimyksensä. Ja jos hänen olisi pitänyt elää uudestaan tämä raskas ja vaikea vuosi, olisi hän epäröimättä aloittanut sen alusta, niin suuri oli hänen rakkautensa Leinoon!
Samana päivänä, kun hän palasi kotimaahan, lähetti hän Olavin neljäksi kuukaudeksi Viikin kartanoon. Sitten heidät vihittiin. Vihkimys toimitettiin pastorin kansliassa, aivan yksinkertaisesti. Saimilla oli yllään matkapuku, ja vielä samana iltana he matkustivat Saarilaan. Hiukset yksinkertaisesti kammattuina, kädessä ruusukimppu Saimi näytti aivan nuorelta tytöltä, joka oli matkalla unelmiensa luvattuun maahan.
Saarilassa he elivät uudestaan koko lapsuutensa ihanan elämän. Jokainen kivi, jokainen puu toivotti heidät tervetulleiksi.
He soutelivat tutulla järvellä, he kuuntelivat metsän salaperäistä huminaa ja katselivat illalla, unelmiinsa vaipuneina, keijukaisten tanssia pienellä lammen pinnalla, jota valkeat lummekukat peittivät.
Ja heidän rakkautensa kirkasti nämät muistot vielä entistäänkin ihanammiksi. Jokainen päivä kätki helmaansa uuden onnen ja Saimin rakkaus miestään kohtaan eneni enenemistään.
Lukukauden alussa oli heidän kuitenkin pakko palata Helsinkiin uuteen asuntoonsa, joka sijaitsi kauniissa Kaivopuistossa. Leino oli vuokrannut suuren, merelle antavan huoneuston, jotta Saimi ei tuntisi olevansa kovin ahdetulla alalla kaupungissa. Kaikki kodissa oli uudenaikaista ja uutta: osittain hiukan jokapäiväistäkin. Ei pienimpäänkään esineeseen liittynyt mitään muistoa. Saimi ei ollut tahtonut, hienotunteisuudesta Leinoa kohtaan, säilyttää mitään, joka olisi voinut muistuttaa hänen edellistä avioliittoaan. Mutta hän kaipasi muutamia pikkuesineitä: kirjoja, koruja, noita tuhansia tavaroita, jotka tulevat ikäänkuin osaksi meistä itsestämme, kun ne aina ovat kuuluneet meidän ympäristöömme. Mutta rohkeasti hän voitti nuo pienet surut. Itse asiassa tuo merkitsi niin kovin vähän elämässä! Ja koska hän aloitti uutta elämää, niin kaikki se, mikä muistutti menneisyyttä, oli poistettava siitä!
Leino sen sijaan rakasti häntä koko kiihkeän luonteensa voimalla, juuri niinkuin Saimi tahtoikin olla rakastettu.
Saimi oli hänen oikea toverinsa, joka otti osaa kaikkiin hänen ajatuksiinsa ja toimiinsa. Hän tunkeutui kaikkiin hänen salaisimpien ajatustensakin sopukkoihin. Mutta Saimi huomasi tämän sielun pohjalla ominaisuuksia, jotka saattoivat hänet hiukan ymmälle. Leino ei ollut aivan sellainen, kuin miksi hän oli mielessään hänet kuvitellut. Hän ei ollut enää, niinkuin muinoin, vaatimaton, vakava, kiihkeä työihminen, vaan kunnianhimoinen mies, joka halusi elää ja toimia ja janosi valtaa ja kunniaa … Tieteellisen menestyksen huumaamana ja voitettuaan yksityiselämässään kaikki vastukset oli hänen kunnianhimonsa tullut aivan rajattomaksi.